Ruusu

Ruusu

lauantai 6. kesäkuuta 2015

Ylioppilaan puhe: oppimisesta ja opettamisesta

Valmistuin juuri Sammon keskusvankil- siis keskuslukiosta. Jostain syystä sain kunnian edustaa puolta vuosiluokastani, pitämällä lakkiaisjuhlassa uuden ylioppilaan puheen. Puhetta kirjoittaessani yirtin löytää netistä esimerkkejä alkuun pääsemiseksi, ja ajattelin nyt jakaa seuraaville samaan tilanteeseen joutuville oman versioni. Ehkä tästä on jollekkin iloa, apua tai hyötyä.



Hyvät ylioppilaat, arvoisa juhlakansa. Tänään lukiovuosien kova työ palkitaan.

Näiden valkoisten lakkien alla on piilossa käsittämätön määrä tietoa.

Sen lisäksi, että me olemme jokainen oppineet hallitsemaan yleissivistyksen perustan, ja meistä on koulittu yhteiskuntakelpoisia kansalaisia, jokainen on kulkenut omaa polkuaan kohti jonkin oman alansa erikoisosaamista. Meistä löytyy kielitaitureita, luonnontieteilijöitä, historian ja ajattelun tuntijoita, urheilun ja viestinnän huippuosaajia - tai ainakin kaikkien näiden alkuja.

Näiden tietojen kanssa me tänään kävellemme ulos noista ovista, kohti jotain, mikä ketäkin odottaa, ja huomenna käytämme näitä taitoja ja teemme maailmaa itsemme näköiseksi.

Haluan lainata yhden painavan elämänohjeen  australialaiselta muusikolta, Tim Minchiniltä. Esitän sen ehkä enemmän elämänfilosofisena ajatuksena kaikille pureskeltavaksi, kuin ohjeena, sillä mitäpä minä tiedän elämästä sen enempää kuin tekään.

”Be a teacher” – ole opettaja.

Sinä tiedät ja osaat jotain arvokasta, jota muut eivät. Sinulla on ajatuksia joista muut voisivat oppia, vaikka itse pitäisit niitä itsestään selvyyksinä. Meillä on jokaisella jotain jaettavaa viisautta. Jotain, josta voi olla hyötyä myös jollekin muulle.

Ja koska elämä ei ole kilpailu, jossa se voittaa joka panttaa oman päänsä sisällä eniten tietoa, niin jos sinulla on vinkkejä, neuvoja tai ajatuksia, jaa ne eteenpäin. Jos uskot että puheillasi on arvoa, niillä on.

Sama ajatus pätee myös toisinpäin: kuunnelkaa, mitä muilla on teille sanottavaa. Yhtä lailla pitäkää korvanne auki, ja uskokaa siihen että muilla on teille vielä paljon opetettavaa.

Sillä hyvä opettaja on kuitenkin se, joka ei vain puhu, vaan myös kuuntelee. Joka on valmis miettimään uudelleen omia puheitaan, ja uskoo että oppilaillakin on jotain annettavaa. Hyvä opettaja on se, joka meille jää mieleen.

Vaikka lukiossa on ehtinyt opiskelun ohessa paljon muutakin, luulen että ne tarinat, joita me tulemme kouluajoistamme kertomaan, koskevat kuitenkin juuri opettajia. Mielenkiintoisia persoonia joiden tunnit jäivät mieleen, hupiveikkoja ja karismaattisia ammattilaisia tai sitä koulukaveria jolta on oppinut paljon elämästä.

Toivottavasti jokainen meistä on kohdannut sellaisen henkilön, jolta olemme oppineet jotain, jota olemme seuranneet ja ajatelleet: tuollainen minä haluan olla isona. Pyrkikää siihen.

Sillä tässä sitä nyt ollaan. Taas sukulaiset voivat voileipäkakun ohessa sanoa, kuinka me olemme kasvaneet isoiksi. Me voimme olla juuri sellaisia, kuin se ihailemamme ihminen.  


Haluan lopuksi kaikkien ylioppilaiden puolesta kiittää opettajia, vanhempia ja ystäviä tässä salissa. Kaikkia niitä, joilta me olemme oppineet  tärkeitä elämänohjeita, ja jotka on auttaneet meitä saamaan tämän lakin päähän. Kiitos.

perjantai 20. maaliskuuta 2015

Paljonko mahtaa muistaa

Sadan vuoden päästä, jonkun olion ajanlaskua, voisin muistella enkä muistaa mitään. Tämä päivä ja eilinen olisivat hukkuneet monien samankaltaisten sekaan, minäkin ehkä ihan kokonaan.

Joka vuosi talvisen kaupungin yö tuoksuu samalta seurasta riippumatta. Kevätaurinko tuntuu aina samalta, hymyilytti syystä tai ei. Joskus parhaatkin ovat hukkuneet yhdeksi sellaisista päivistä, jotka ovat kauneudestaan huolimatta kuin kaikki muutkin.

Tänään joku tuntuu ehkä kesän ensimmäiseltä perhoselta, mutta en muistaisi sitäkään ensivuonna. Tai ainakin on hyvä luottaa muutokseen, vaihtuvuuteen ja unohdukseen. Perhosen kuuluu kulkea kohtauksesta lepattaen läpi.

Jotkut asiat on tarkoitettu, mutta mikään ei tarkoita niitä kestävinä tai vakavina. Elämä on pelkkää alun ja lopun vaihtelua ja siinä välissä yritetään pysyä karusellin kyydissä, leikki leikkinä eikä sellaista ole kuin aikuisten oikeesti.

On helppo meloa virran mukaan ja heilutella ohi mennessään, nauttia vedenpinnasta sormenpäillä. On helppo sanoa ollutta ja mennyttä, käännyttäessä jo unohdettua.


Vaikkei linnunlaulu tai väärä risteys, niin virta ainakin jää sadan vuoden päähän, jotain ajanlaskua. 

torstai 1. tammikuuta 2015

Yksi askel



Niin käy aina vain uudestaan.

Rinnallani seisoo jatkuvasti tumma, pelottava metsä. Käännyin mihin vain, se on aina vierelläni. Korkeampi kuin mikään vuori, syvempi kuin yksikään meri. Jokainen runko sama kuin viereinen; ota yksi askel, ja olet jo eksynyt läpäisemättömään hämärään. 

Mutta juuri siinä, missä pimeys alkaa, kasvaa mättäällä kirkkaita marjoja. Ja väistämättä kiusaukselle antaa periksi, syö nälkäänsä muutaman. Ne marjat maistuvat kauneudelta, ilolta ja tanssilta, kaikelta mitä elämältä on koskaan toivonut. Ja syödessäni tiedän, että syvemmällä metsässä niitä kasvaa lisää.

Mättäät ovat märkiä, maa multainen ja oksat teräviä, kulkeminen on hidasta mutta eksyminen välitöntä. Ilmassa tuoksuu lupaus. Ennen kuin huomaankaan en tiedä mistä tulin, missä on maa ja missä taivas ja kuka minä olen. On vain syvä, pimeä metsä joka ympäröi minut kaikkialta, ja usko, että jossain on rauhallinen pieni aukio jossa ilma on aurinkoinen ja jossa ilma tuoksuu marjoilta. Usko että on jokin palkinto, jokin syy miksi eksytän itseni syvemmälle. 

Mutta vaikka kuinka uskoisin seuraavani polkua joka vie jonnekin, se loppuu tyhjään. Marjat loppuvat kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan. Ei ole aukiota, ei punaisia mättäitä. Ei ole enää mitään. Joka suunnassa loputtomasti mustaa, ja marjojen maku on vain hento, katkeroitunut muisto. 

Teen saman virheen kerran toisensa jälkeen. Sorrun astumaan pois valoisalta polultani vain maistaakseni hieman. Ja jään koukkuun, enkä pääse takaisin ennen kuin olen taas kerran eksynyt, vaikka aina tiedän ja pelkään mitä on edessä. Toivon, että silläkertaa se on sen arvoista.

Aina vain, koska ne marjat maistuvat elämältä.

sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Muminaa

Olen pitänyt luovaa taukoa. Elänyt, vaihteeksi: miettinyt lähinnä käytännöllisiä, todellisia ja poliittisia asioita. Käynyt dialogia ihan oikeiden ihmisten kanssa, enkä tyhjän dokumenttipohjan. En ole varmaan kuukausiin kirjoittanut mitään.

Alan taas vähän kääntyä itseeni, niin hyvässä kuin pahassa. Taas jotain hyvin tuttua samaa ajatuksenkiertoa, mutta ehkä opin siitä tällä kertaa jotain. (Vähän pakotettua optimismia).

Tarkkuus on pahasta. Ympäripyöreys ja satunnaisuus, odotusten puute, tekevät elämästä niin paljon helpompaa. Muistaa vain hengittää ja deletoida. En halua keskittyä enkä saa mitään tehtyä.

Mikään ei kiinnosta paitsi kaikki.


Tavoite: hengitä ja älä mieti liikaa. 

tiistai 3. kesäkuuta 2014

Pardon me

Muutama ajatuksia ja huomioita.

1.       Aistin järjestelmällisyyttä. Suunnitelmallisuutta. Toisiinsa liittymättömät tapahtumat ja sattumukset pyörivät elämässä järkevässä, lähes kirjallisen kronologisessa järjestyksessä. Ensimmäinen sattuma mahdollistaa toisen, joka kolmannen ja niin edelleen. Näin minä ne kirjoittaisin, jos kirjoittaisin omaa elämääni. Totean tämän kumman jonkinlaista ”kohtalon johdatusta” muistuttavan kokemuksen puhtaasti kokemuksena enkä väitä tai spekuloi sen todenmukaisuutta saati alkuperää.

2.      Ystävä sanoi oppineensa minulta jotain omaan elämänkatsomukseensa. Tunsin itseni tärkeäksi ja onnistuneeksi.

3.       Sain kiinni jostain langanpäästä, miksi koen itsetuntoni verrannollisen hyväksi, vaikka olen sen kyseenalaistanut. Jollain perustavalla tasolla ajattelen että jos vain haluan, voin olla mitä vain ja tehdä mitä vain. Lähestyn asioita aina siitä mitä minä haluan olla.

4.      Voin hyvin mutten tunne olevani läsnä. Kaikki on hieman irrallaan ja surrealistista. Olenkohan hereillä vai nukunko? Näinkö sittenkin unta?

5.       Tätäkö se täysi-ikäisyys sitten on?

torstai 8. toukokuuta 2014

Yläkäsite - alakäsite

Täytä iso läjä lomakkeita. ”Laita nimesi sopivien otsikoiden alle”.

Mies

Nainen

Taiteilija

Tieteilijä

Muusikko

Sinkku

Parisuhteessa

Teenjuoja

Kahvinjuoja

 ja sivukaupalla lisää.

Luin läpi yläotsikoita ja mietin minkä alakäsite halusin olla. Identifioidunko ryhmään ”laittaa leivälle ensin juuston ja sitten kinkun” vai ”juo kahvinsa maidolla mutta teensä ilman”? Kun laitan nimeni otsikon alle, määritän itseni jonkin edustajaksi. Voinko sitten koskaan enää juoda kahvin mustana vai tuotanko pettymyksen kaikille muille tämän yläkäsitteen edustajille?

Lopulta otin tyhjän paperin ja kirjoitin sen otsikoksi oman nimeni. Alle luettelin kaikki itseeni sopivat lomakkeiden otsikot: sillä minä olen yläkäsite, piirteeni vain määreitäni. Olen ehkä nainen, mutta en aseta itsenäni kategoriaan naiset. Ehkä muusikko, mutta en yksi muusikoista.

Määreitä ei tarvitse pelätä, kunhan ne näkee omassa arvossaan. Piirteet määrittelevät, mutta niiden ei tarvitse rajoittaa - minun alaotsikoinani ne ovat vain huonekaluja jotka voin halutessani siirtää minne haluan.


Määritelkää, olkaa hyvä, mutta älkää allekirjoittamalla. Sinä olet aina paljon enemmän kuin tapasi. 

tiistai 11. maaliskuuta 2014

Räkäistä ja tarttuvaa

Aurinko on alkanut paistaa ja voi tehdä keväisiä asioita. Hymyilyttää.

Ehkä se oli vaan talvi ja pimeä joka piti pään niin maassa. Ei sillä, joululomien marraskuinen mustuus oli hienoa ja mukavaa. Lumettomuus ja pimeät tiet on kauniita ja silloin tekee mieli olla ulkona, mutta ei se mielialaa sen kummemmin nosta.

Joku kumma kaamosmasennus vain, kai. Nyt on aamulla jo valoisaa ja päivän jaksaa naurattaa ja ainakin just nyt tuntuu siltä että on joku suunta. Saisi vaan jonkun mukaan jonnekin, ihan vaan jonnekin päämäärättömästi metsään tai kaukaiseen tuntemattomaan urbaanilähiöön.

Ei vieläkään ole selkeetä tai helppoa, mutta vitut siitä.

Mikään, mikä oli perseestä eilen, ei ole mitenkään mystisesti paremmin, mutta vitut siitä.

Mä meen jumalauta asfaltille makaamaan ja nauran ihan helvetin lujaa koska nyt vaan tuntuu siltä. Tyhmä klisee kevätenergia mutta ihan sama hajotkaa te vaan sinne vitutuksen oravanpyöräänne.

Enkä jaksa olla kiva, piruilen koska se on hauskaa, deal with it. Piti taas lyödä päänsä tarpeeksi kovaa seinään, että osasi tajuta ettei sillä ole mitään väliä onko mussa jotain samaa vanhaa. Sitten pitää vaan löytää oma ihmisarvonsa jostain muualta.

Paskat kivenkolosta tai maakuopasta tai sillanalusesta pakopaikkana. Mä istun puunoksalla tai aurinkotuolissa siellä sillan alla aurinkolasit päässä ja vilkutan kun kävelette ohi varpaitanne tuijottaen.  

maanantai 6. tammikuuta 2014

Kun mä olen nuori

Mä olen aina luottanut siihen että kaikelle on aika sitten joskus. Mulla on aikaa elää ja olla nuori. Ei mun vielä tarvitse ryypätä aivojani pellolle, sen voi tehä sitten kun on vähän vanhempi. Mulla on vielä elämää ja nuoruutta jäljellä, mä ehdin vielä kaikkeen mukaan.

Mutta onko se sitten todellisuus vai irrationaalinen kriisi joka iski ja sanoi että ”eikä ole”. Yhtäkkiä pysähdyin miettimään numeroja. 17 ja puoli on samaan aikaan niin säälittävä pikku teini joka ei oikeasti tiedä mistään mitään vaikka pitäisi itseään kuinka fiksuna ja kypsänä ja ties mitä. Ja toisaalta jo niin lähellä olla aikuinen ja sitä kun pitää yhtäkkiä saada elämänsä kasaan, koota itsensä ja olla jotain.

Nuoruuden pitäisi olla sitä aikaa jolloin kaikki pistetään paskaksi, mistään ei välitetä, kaikki rajat kokeillaan ja ylitetään koska nyt tai ei koskaan. Se on sitä kapinaa ja anarkiaa. Mä halusin olla kapinallinen sitä oletusta vastaan että nuoruuden pitää olla sellaista, tai ainakin niin aikaisin. Mutta silti mä aioin, aion, elää sen nuoruuden joskus. Mutta koska? Koska mä olen tarpeeksi vanha ja sopivan nuori ja tuleeko se kohta lyömään mua vasaralla päähän vai pitääkö mun vaan tarrata mihin tahansa mahdollisuuteen ja siitä se lähtee?

Mikä helvetti se sitten on se ikä jolloin on ok olla lärvit ja överi ja rappiolla. Säälittävää olla 14 ja kännissä puolikkaasta siideristä, kliseistä täyttää kahdeksantoista ja rellestää seuraava vuosi joka ilta baarissa ja tuhota maksansa ja aivonsa. Ja koko opiskeluaika ja opiskelijaelämä aikaa mutta silloinhan ollaan sivistymässä ja opiskellaan vain eikö niin????? Ja taas palataan säälittävään ja hulttioon jos niin tehdään kun aletaan olla oikeastiaikuisia. Koska aikuisten pitäisi olla ja ovatkin tunnetusti kokeneita ja älykkäitä ja tietoisia ja kykeneviä arvioimaan maailmaa. 

Milloin ihminen lakkaa olemasta pikkuvanha, ja siihen aletaan ihan oikeasti suhtautua vakavasti otettavana ajattelijana? Vai ajattelevatko vanhemmat ihmiset aina nuoremmistaan että ”tuo on tuota nuoruutta” vähättelevän kokeneella aikuisen äänensävyllä. Ja helvetti, kyllähän mäkin sen tiedän että se on sitä nuoruutta omalla tavallaan. Jotenkin kummallisesti koko asia häiritsee vaikka sen ei pitäisi tai se ei ennen häirinnyt tai en mä tiedä.

Pitäsi varmaan koota ajatuksensa elämästä ja ideologioista ja haaveista ja todellisuudesta ja asettaa ne johonkin realistiseen arvojärjestykseen. Tai sitten vaan unohtaa koko turha paska ja elää taas vähän aikaa. 

maanantai 16. joulukuuta 2013

Love yourself so no-one has to

Väsynyt ja onnellinen 

(väsynyt, ei onnellinen.)

Seinät ovat paras ystävä, niitä tervehdin (niille hymyilen), niille syy on se ja sama. 

Kaadun ja putoan, kiroan sinut itseni maailman. Jättäkää rauhaan (tai ihan miten vaan)

selkä ja ilma ja etäisyys, antakaa olla mä jään ja meen. Kierrän ees taas, en osaa päättää suuntaa enkä askelia.

Heitän viskon ja paiskon, päässäni jos en muuten. Olisipa helppoa, olisipa helppoa, kehässä aina vastaan samat seinät,  en jaksa enää edes huomata (osaisinpa juosta niistä läpi)

oon silmät auki valveilla mut mitään ei näy. Väsynyt liikkumaan ja ottamaan kiinni, ehkä jään ja odotan, että maailma tulee kohdalle ja tervehtii.

Tai toivon että kaikki pysähtyy ja ei tarvitse ajatella ja joku muu löytää solmun oikean pään

joskus vain haluaisin olla optimisti. 

torstai 28. marraskuuta 2013

Facebookista

Mitä iloa siitä oikeasti enää on?

Kytätään kuinka monta tykkäystä saa päivityksiin joilla ei ole oikeasti mitään väliä ja jos kerrankin on niin ketään ei kiinnosta. Iänikuista online-pallojen tuijottamista ihmisten nimien perässä, ilman että koskaan kuitenkaan aloittaa keskustelua. Newsfeed on täynnä "suositeltuja julkaisuja" ja linkkejä joita kukaan ei koskaan lue.

Facebook on kaikilla auki, mutta mihin sitä kukaan käyttää? "En mä oo riipppuvainen facesta, vaan ihmisistä sen toisessa päässä".

Mutta onko koko online-keskustelujen idea kadonnut, kun kaikilla kulkee naamakirja taskussa ja keskustelut käydään mobiiliversioina? Harvoissa tapauksissa enää kaksi ihmistä on eri puolilla yhtä aikaa koneen ääressä käymässä keskustelua kuin olisivat samassa tilassa. Mikä keskustelu se on jossa tehdään koko ajan jotain muuta ja vastataan viiden minuutin välein? Ei kukaan keskustele niin oikeassakaan elämässä.

Mobiilifacebook on jokin kummallinen välimuoto online-chatin ja tekstiviestien välillä.Tekstareiden kaltaista tahtia vastaamisessa chat-viestien sisällöllä ja kaupan päälle ärsyttävällä online-pallo joka menee pois ja tulee takaisin miten sattuu. Kaikkien virtuaali kommunikaatio-ohjelmien huonot puolet samassa paketissa.

Boikotoin Watsapp sovellusta (ja oikeastaan skypeäkin) tämän saman ilmiön takia.  Kommunikaatiosta alkaa puuttua kokonaan ajatus. Yhteyttä pidetään koko ajan kaikkien kanssa mutta ei koskaan kunnolla. Voisin palata pelkkiin tekstiviesteihin ja puheluihin, joita käytetään yleensä silloin kun on oikeasti asiaa tai oikeasti halua keskustella.

Mitä helpompaa ja arkisempaa keskustelusta tulee, sitä vähemmän siinä tuntuu olevan sisältöä.