Pimeää ja pihlajanmarjoja, puussa ja kädessä ja tiellä.
Pyörin, pyörin katson taivasta ja tarraan tolpasta, pyörin. Kuu kurkistaa
koivun läpi kuin vastuu tai huominen. Minä pyörin tiellä ja heittelen
pihlajanmarjoja.
Pysähdyn katse taivaassa. Tähtiä, mustaa, katuvaloja ja
auringonlaskun rippeitä. Voisin joskus mennä katsomaan taivasta. Maata
lumisessa hyppytornissa, ilman valaistusta. Koettaa taas joskus nähdä sen
valtavan tähtien raidan, yötaivaan jota ei kaupungissa muuten näy. Muistella.
Haluaisin olla vapaa, pyöriä ja pyöriä, yksin. Minulle yksin
on yhtä kuin ystävien kanssa. Maata hangessa ja asfaltilla ja katsoa punaisia
pisteitä harmaassa ja säihkyviä sinisessä. Pohtia mitä minä haluan, mitä minä olen
ja entä jos.
Ystäviä ja talvi ja tähtitaivas, epävarmuutta ja muistoja ja
muutoksia ja murroskohtia. Mitä jos kaikki ei olisi mennyt niin. Olisinko
rikkinäisempi ihminen, olisinko onnellinen. Olisiko elämä parempaa. Entä jos
minä olisin vahvempi, muut heikompia tai toisinpäin.
Mitä luen ja mitä kuulen muuttaa ajatuksiani. Runeberg saa
sanoista soljuvia ja lauseista kauniita, onnellisuudenkatkuisia
riiminpuolikkaita. Alanko repii aivotukseni ruman raa’an ja karun solisevan
unenomaiselle polulle, pakahtumaan toiveeseen että osaisin maalata näkemääni.
Sonja O yrittää saada kieleni kivimyllyksi, sylkemään ja suoltamaan kipua ja aggressiota,
repimään, tehdä kaikesta yhtä raivoisan kirjoittamisen väkivaltaista aforismia.
Missä on minun ääneni? Jos piirrän mitä näen, puhun mitä
kuulen ja kirjoitan mitä luen. Olen Hesseä Saarikoskea Alankoa Runebergiä
Tarantinoa Eppuja Karjalaista filmiteollisuutta Wirtasta brittikomediaa ja luetteloa
luettelon perään. Kulttuurista rakennettujen identiteetin palasten hedelmäsalaatissa
en koskaan istu paikallani, liikun ja myllerrän, olen kaikkia aiheita ja kaikki
osallistujat.
Olen viiva, ylösalaisin piirretty puu. Miljoonat viivat ja
haarat ja oksat johtavat runkoon jossa kaikki ne ovat pieniä säikeitä.
Säikeitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti