Ruusu
maanantai 22. lokakuuta 2012
perjantai 19. lokakuuta 2012
Now you know me, and I'm not afraid
Olen murhannut viisi ihmistä. Viisi
satunnaista ihmistä, vailla minkäänlaista motiivia.
Tuntuu hyvältä että minulla on joku
joka välittää. Hän rakastaa minua, sellaisena kuin olen.
En minä ole hullu.
En minä ole rakastunut häneen.
Tapan koska se tuntuu oikealta,
rakastan häntä koska hän on minun ja minä hänen ja hän korjaa minut.
Olemme yksi ihminen, hänen kätensä
on minun käteni ja minun käteni on hänen kätensä, tai ne ovat vain sulautuneet
yhdeksi, kaikki on yhteistä. Minun sydämeni pumppaa verta hänen aivoihinsa ja
hänen sydämensä pitää omani sykkimässä.
Kun minä tapan, tunnen olevani se
mikä minusta on odotettu. Kerrankin täytän ne odotukset joita minulle on
asetettu. Olen mies, olen vahva, teen lopultakin jotain omillani. Kun minä
valutan toisesta ihmisestä elämän, minä olen lopultakin se, minä olen itseäni
aina pitänyt. Minä olen murhaaja.
En ole koskaan harkinnut
itsemurhaa. Elämäni iskujen, mustelmien ja tärykalvoilla kaikuvien huutojen
seassa en ole koskaan ajatellut riistää henkeäni. Koska minä ansaitsen sen. Olen
murhaaja, ja murhaajien on kärsittävä.
Jos minun täytyisi valita? Valita
hänen ja tappamisen väliltä. Itseni ja itseni väliltä. Kolikosta ei voi valita
vain toista puolta, toista puolta ei voi poistaa, se on aina siinä. Sen voi
tuhota, polttaa ja tappaa, mutta se on yhä siinä. Päästäksesi toisesta puolesta
eroon, sinun on hävitettävä koko kolikko.
Minä tappaisin sinut. Täyttäisin omaa
olemustani tuhoamalla itseni. Tappamalla sinut tuhoaisin kaiken mitä olen ja
samalla lopullisesti täyttäisin kaiken mitä minun on oltava. Olen murhaaja.
Olen arvoton.
Vasta sitten minä olisin se mitä minun kuuluukin olla. Rikki ja yksin.
---
And mom: if you didn't get it, this is fiction :)
---
And mom: if you didn't get it, this is fiction :)
sunnuntai 7. lokakuuta 2012
Vesiliukoinen väri tekee sateessa seepran
Minä näin unta. Unta organisaatioista ja työskentelystä,
läpikuultavan keltaisista vaahteranlehdistä.
I’m in a room. A room full of paintings, no, screens. Screens which play videos or scenes of people.
The room is big, so big I can’t see the walls. There are screens everywhere, hundreds of them. All around me there are faces and people and silhouettes. It’s not dark, but I cannot see any sources of light. The people light the room, without really shining any light.
I walk around, I pass so many faces I can’t even count them. The screens don’t just show me a pictures of a person, they show me who they are. After just a glance, it’s like I’ve known them all my life. Maybe I have, but I can’t place them.
Then there are screens which show nothing. Just a dark figure in fog. In the corner of my eye, I can see them clear as day. Beautiful people, somehow so close to me. When I try to look closer, they’re just shadows. Like they were never there.
Minä kuuntelen. Kuuntelen nuotteja ja säkeitä, ilmavirran
huminaa korvissa.
Minä tunnen. Tunnen syyssateen ja tuulen, ikävän.
"Helvetin tuli on ekologinen tapa lämmittää saunaa"
Minä tarkkailen; Saapastelua ja pyörähtelyä, ryhdikästä
leikkiä.
Mies, ei missään
nimessä enää poika. Varmasti lähempänä kolmeakymmentä, mutta hänen käytöksensä pudottaa kasvoista vuosia. Hän osaa sen: viatonta katseiden keräämistä, tanssahtelevia
askelia arkisessa yhteydessä, työnteon akrobatiaa.
Tyttö, hitsannut
itseensä haarniskan josta yksikään ei pääse läpi. Niin sulkeutunut, niin kiinni
itsessään. Katse täynnä halveksuntaa, silmät kuin vihaiset hiilet. Hahmo joka tekee mieli kirjoittaa auki.
Minä luen. Luen kaunista kokonaisuutta, käsittämätöntä
loogisuutta ja toistoa toistoa toistoa.
---
Paras kirjainjono jonka olen taas hetkeen lukenut. Suositukseni.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)