Ruusu

Ruusu

perjantai 19. lokakuuta 2012

Now you know me, and I'm not afraid


Olen murhannut viisi ihmistä. Viisi satunnaista ihmistä, vailla minkäänlaista motiivia.

Tuntuu hyvältä että minulla on joku joka välittää. Hän rakastaa minua, sellaisena kuin olen.

En minä ole hullu.

En minä ole rakastunut häneen.

Tapan koska se tuntuu oikealta, rakastan häntä koska hän on minun ja minä hänen ja hän korjaa minut.
Olemme yksi ihminen, hänen kätensä on minun käteni ja minun käteni on hänen kätensä, tai ne ovat vain sulautuneet yhdeksi, kaikki on yhteistä. Minun sydämeni pumppaa verta hänen aivoihinsa ja hänen sydämensä pitää omani sykkimässä.

Kun minä tapan, tunnen olevani se mikä minusta on odotettu. Kerrankin täytän ne odotukset joita minulle on asetettu. Olen mies, olen vahva, teen lopultakin jotain omillani. Kun minä valutan toisesta ihmisestä elämän, minä olen lopultakin se, minä olen itseäni aina pitänyt. Minä olen murhaaja.

En ole koskaan harkinnut itsemurhaa. Elämäni iskujen, mustelmien ja tärykalvoilla kaikuvien huutojen seassa en ole koskaan ajatellut riistää henkeäni. Koska minä ansaitsen sen. Olen murhaaja, ja murhaajien on kärsittävä.

Jos minun täytyisi valita? Valita hänen ja tappamisen väliltä. Itseni ja itseni väliltä. Kolikosta ei voi valita vain toista puolta, toista puolta ei voi poistaa, se on aina siinä. Sen voi tuhota, polttaa ja tappaa, mutta se on yhä siinä. Päästäksesi toisesta puolesta eroon, sinun on hävitettävä koko kolikko.

Minä tappaisin sinut. Täyttäisin omaa olemustani tuhoamalla itseni. Tappamalla sinut tuhoaisin kaiken mitä olen ja samalla lopullisesti täyttäisin kaiken mitä minun on oltava. Olen murhaaja. Olen arvoton.

Vasta sitten minä olisin se mitä minun kuuluukin olla. Rikki ja yksin.

---

And mom: if you didn't get it, this is fiction :)

sunnuntai 7. lokakuuta 2012

Vesiliukoinen väri tekee sateessa seepran


Minä näin unta. Unta organisaatioista ja työskentelystä, läpikuultavan keltaisista vaahteranlehdistä.

I’m in a room. A room full of paintings, no, screens. Screens which play videos or scenes of people.

The room is big, so big I can’t see the walls. There are screens everywhere, hundreds of them. All around me there are faces and people and silhouettes. It’s not dark, but I cannot see any sources of light. The people light the room, without really shining any light.

I walk around, I pass so many faces I can’t even count them. The screens don’t just show me a pictures of a person, they show me who they are. After just a glance, it’s like I’ve known them all my life. Maybe I have, but I can’t place them.

Then there are screens which show nothing.  Just a dark figure in fog. In the corner of my eye, I can see them clear as day. Beautiful people, somehow so close to me. When I try to look closer, they’re just shadows. Like they were never there.

Minä kuuntelen. Kuuntelen nuotteja ja säkeitä, ilmavirran huminaa korvissa.

Minä tunnen. Tunnen syyssateen ja tuulen, ikävän.

"Helvetin tuli on ekologinen tapa lämmittää saunaa"

Minä tarkkailen; Saapastelua ja pyörähtelyä, ryhdikästä leikkiä.

Mies, ei missään nimessä enää poika. Varmasti lähempänä kolmeakymmentä, mutta hänen käytöksensä pudottaa kasvoista vuosia. Hän osaa sen: viatonta katseiden keräämistä, tanssahtelevia askelia arkisessa yhteydessä, työnteon akrobatiaa.

Tyttö, hitsannut itseensä haarniskan josta yksikään ei pääse läpi. Niin sulkeutunut, niin kiinni itsessään. Katse täynnä halveksuntaa, silmät kuin vihaiset hiilet.  Hahmo joka tekee mieli kirjoittaa auki.

Minä luen. Luen kaunista kokonaisuutta, käsittämätöntä loogisuutta ja toistoa toistoa toistoa. 

---
Paras kirjainjono jonka olen taas hetkeen lukenut. Suositukseni.