Ruusu

Ruusu

maanantai 16. joulukuuta 2013

Love yourself so no-one has to

Väsynyt ja onnellinen 

(väsynyt, ei onnellinen.)

Seinät ovat paras ystävä, niitä tervehdin (niille hymyilen), niille syy on se ja sama. 

Kaadun ja putoan, kiroan sinut itseni maailman. Jättäkää rauhaan (tai ihan miten vaan)

selkä ja ilma ja etäisyys, antakaa olla mä jään ja meen. Kierrän ees taas, en osaa päättää suuntaa enkä askelia.

Heitän viskon ja paiskon, päässäni jos en muuten. Olisipa helppoa, olisipa helppoa, kehässä aina vastaan samat seinät,  en jaksa enää edes huomata (osaisinpa juosta niistä läpi)

oon silmät auki valveilla mut mitään ei näy. Väsynyt liikkumaan ja ottamaan kiinni, ehkä jään ja odotan, että maailma tulee kohdalle ja tervehtii.

Tai toivon että kaikki pysähtyy ja ei tarvitse ajatella ja joku muu löytää solmun oikean pään

joskus vain haluaisin olla optimisti. 

torstai 28. marraskuuta 2013

Facebookista

Mitä iloa siitä oikeasti enää on?

Kytätään kuinka monta tykkäystä saa päivityksiin joilla ei ole oikeasti mitään väliä ja jos kerrankin on niin ketään ei kiinnosta. Iänikuista online-pallojen tuijottamista ihmisten nimien perässä, ilman että koskaan kuitenkaan aloittaa keskustelua. Newsfeed on täynnä "suositeltuja julkaisuja" ja linkkejä joita kukaan ei koskaan lue.

Facebook on kaikilla auki, mutta mihin sitä kukaan käyttää? "En mä oo riipppuvainen facesta, vaan ihmisistä sen toisessa päässä".

Mutta onko koko online-keskustelujen idea kadonnut, kun kaikilla kulkee naamakirja taskussa ja keskustelut käydään mobiiliversioina? Harvoissa tapauksissa enää kaksi ihmistä on eri puolilla yhtä aikaa koneen ääressä käymässä keskustelua kuin olisivat samassa tilassa. Mikä keskustelu se on jossa tehdään koko ajan jotain muuta ja vastataan viiden minuutin välein? Ei kukaan keskustele niin oikeassakaan elämässä.

Mobiilifacebook on jokin kummallinen välimuoto online-chatin ja tekstiviestien välillä.Tekstareiden kaltaista tahtia vastaamisessa chat-viestien sisällöllä ja kaupan päälle ärsyttävällä online-pallo joka menee pois ja tulee takaisin miten sattuu. Kaikkien virtuaali kommunikaatio-ohjelmien huonot puolet samassa paketissa.

Boikotoin Watsapp sovellusta (ja oikeastaan skypeäkin) tämän saman ilmiön takia.  Kommunikaatiosta alkaa puuttua kokonaan ajatus. Yhteyttä pidetään koko ajan kaikkien kanssa mutta ei koskaan kunnolla. Voisin palata pelkkiin tekstiviesteihin ja puheluihin, joita käytetään yleensä silloin kun on oikeasti asiaa tai oikeasti halua keskustella.

Mitä helpompaa ja arkisempaa keskustelusta tulee, sitä vähemmän siinä tuntuu olevan sisältöä.

maanantai 7. lokakuuta 2013

Se on taas se syksy

Kuka mä oon ja onks sillä väliä
kehtaankohan kysyä

-

Sanoissa on voimaa kun ne raapii seinään, ihoon, kallioon
ei lähde vaikka sadat silmät kuluttaa
kaikki vaan ottaa mukaansa merkityksiä
ja lopulta se on yhtä tyhjä
kuin mummon kirjailemat mietelauseet
siksi mainostaulujakin vaihdetaan

-

kuka nyt on se karkulainen
kuka lähti kenenkin matkaan
ketä huudellaan kotipihalta
ja kenen talo on yhtä hiljainen kuin aina ennenkin

-

Ne käskee juomaan vihollisen verta
mut kuka nyt on milläkin puolella
liekö omaani kuitenkin

-

aina käsketään etsimään joku uusi
jolle on ehdoton
säkin päädyt itseesi
joka sekin pettää
ja sanoo:

”näytät lihavalta tossa paidassa”

maanantai 26. elokuuta 2013

Aiheitamme tänään: jumala

Olo on tosi kaurapuuro. Kuusi oppituntia viikossa filsa+et, mukavaa ja kivaa ja tietopitoista mutta ZIISUS aivot sulaa kun ne on molemmat putkeen maanantai iltapäivänä.

Filosofia on oikeesti varsin hauskaa ihan istua tunneilla, koska jatkokurssi ja ihmiset joita kiinnostaa. Aina välillä saadaan irti joku eeppinen moraalinen keskustelu/väittely. Ja mikään ei ole hauskempaa kuin kunnon väittely.

Mutta se, mikä herätti tänään jänniä ajatuksia, oli ET tunnin jumalan eksistenssiin liittyvät kysymykset.  Vihosta löytyy noin kuusi sivua erilaisia jumalatodistuksia ja kannanottoja ateismin puolesta. Tärkein kysymys: entä sitten?

Jumalakysymys on varsin kiehtova kulttuurillisesta näkökulmasta, kuinka paljon siitä saa irti ja kuinka paljon siitä jaksetaan repiä irti. Ja tietysti se sitten on jotenkin tärkeä kysymys jollekin, kun siitä kerran saa kirjoitettua tiivistetysti melkein kymmenen sivua muistiinpanoja.

Henkilökohtaisesti se tuntuu vain kauhean absurdilta. ”Onko Jumala olemassa?” Jaa-a, en voi todistaa että olisi. ”Uskotko Jumalaan?” onkin paljon kiinnostavampi kysymys. Koska usko ei vaadi todistusta eikä vakuuttelua, saati olemassaoloa.

Minulle koko kysymys on kamalan vieras. Mitä ihmettä edes tarkoittaa ”uskoa Jumalaan”? Sikäli voisin kutsua itseäni ateistiksi, että en sikäli usko kiinteän Jumalaksi kutsutun olennon olemassaoloon, mutta ajatus on jotenkin nihkeä. En voi sanoa etten usko johonkin jos en tiedä mistä puhun.

Uskominen on kuitenkin helppo ymmärtää: on jollain tavoin luonnollinen tila uskoa johonkin, vaikka jumalaan. Jos se tekee ihmisestä onnellisen, siitä vain. Raivokasta ateismia on paljon vaikeampi ymmärtää. ”Raivokkaalla” tarkoitan sekä sitä että sen lisäksi että ei usko, kieltää muiden uskomisen. En vain kykene hahmottamaan mistä näin raivokas ajatus kumpuaa ja mitä järkeä siinä on.

Agnostisismi jää usein termien selityksessä vajaaksi. ”Ei tietoa”. Mitä sekin on tarkoittavinaan? Sen ymmärtää helpoiten ajatukseksi, jonka mukaan ei voi tietää onko jumalaa vai eikö ole. Mutta helvetti, kuka sen muka voi varmasti tietää? Sen olemassaoloon joko uskoo tai ei, mutta tietoa ei koskaan ole. Itse luokittelisin itseni Agnostikoksi määritelmällä ”Ei tietoa jumalasta”. En koe olemassaolokysymystä tärkeäksi koska se ei merkitse minulle mitään, sillä minulla ei ole merkitystä sanalle jumala.

Tässä tekstissä lähinnä heittelin ja pyörittelin omia mietintöjäni aiheesta, pointtinani se, että en oikeastaan edes jaksa ottaa kantaa koko kysymykseen. 

lauantai 10. elokuuta 2013

kun sun aivosi pysähtyy jäät yksin sydämesi kanssa

Katso itseäsi. 

Kuka sinä olet

oletko totta niin kuin uskot, oletko valhe itsellesi ja maailmalle

mitä sinä olet kun sinulta riisutaan järki,

kyky ajatella kuka olet

mikä sinä olet kun et voi itse muodostaa kuvaa itsestäsi

oletko se sinä


vai jääkö valheen alle vain tyhjyys?

keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

Stand by me (trololo) eli sennu 2013



Taas kulutin viikon elämästäni protulla, ihania sennuja joista irtosi minullekin kaikkea jännää. Ihanan rento leiri jossa kaikki vaan jotenkin meni ja oli kivaa, kaikki oli taas niin ihania.

Hassua lähteä suoraan ulkomaille, edes käymättä kotona. On ikävä Tamperetta, mutta ehkä kuitenkin enemmän mahdollisuutta aktiiviseen kommunikointiin elämäni uusien aurinkojen kanssa.

Saunanlämmityskeskustelussa tultiin ajatelleeksi, että protu on kuin iso sukupuu. Kaikki on kuin serkkuja tai pikkuserkkuja tai kummitytön siskonkaimoja, kaikki tuntee kaikki ja tulee keskenään toimeen. Viikossa puuhuni kasvoi uusi oksa joka puhkesi kukkaan. 

En muista koska viimeksi olisi ollut ihan tällainen olo: nuutunut ja epätodellinen mutta samalla kaipaa joka suuntaan ja haluaa puhua ja puhua. Hassu ikävän tunne joka löi ällikällä, olin unohtanut että se löytyy tunneskaalastani. 

Ja Ranska on mukava kupla, haluan olla täällä mutta haluan olla siellä missä te kaikki joilla on jotain väliä, kliseisesti pidän teitä ajatuksissani.

keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

Piirrustusprojekti: Vincent Vega

Olen parin piirrustuksen verran kokeillut tällaista tekniikkaa, toimii vallan mukavasti apuna mittasuhteiden kanssa. Ajatus on peräisin täältä: http://www.youtube.com/watch?v=xg_-cB6LjZY


Mallikuva

Tein paintilla mallikuvan päälle ruudukon, jonka kopioin paperille, ja luonnostelin mitä suunnilleen tulee mihinkin ruutuun. Kasvojen piirtämiseen auttaa normaalit viivat etäisyyksien suhteuttamiseen.

Kevyen ruudukkoon tehdyn luonnoksen päälle vahvistetaan tärkeiden linjojen ääriviivat. Päälle laitetaan toinen paperi jolle luonnostellaan ruudukoron versio. Kannattaa aloittaa todella kevyillä viivoilla, ja kun saat toisen paperin pois alta voi alkaa tekemään varjostuksia ym.
Lopputulos, (skannerini ei tue lyijykynäjälkeä)
(Tämä on tietokoneella sävyistä paranneltu versio josta saa paremmin selvää)



torstai 27. kesäkuuta 2013

Haarniska

Se tietää tasan kuka se on ja se on ylpeä siitä. Se tietää missä se on hyvä ja sille on ihan sama missä se on huono. Sillä on kaikki mitä se itse uskoo tarvitsevansa.

Se ei ole heikko. Se on kova, se kestää.

Ja se ei itke.

Se koskaan näytä että sitä sattuu. Se ei pure hammasta, se ei näytä kipua.

Se on kiiltävä ja se on täydellinen mutta se on tosi. Se ei ole huijaus. Se on lihaa ja verta ja totta. Mutta sillä ei ole heikkouksia.

Mutta silti on. Mutta ne ei ole sen.

Se on kova ja vahva ja hyvä, sillä ei ole heikkouksia mutta silti on.

Se ei itke. Mutta joku itkee.

Se on kuori. Siihen uskoo, siihen luottaa. Sen alla on se joka ei näy.

Kuoren alla on jotain mikä tarvitsee kuoren.

Jotain joka on heikko ja haavoittuvainen.


Jotain joka itkee. 

sunnuntai 23. kesäkuuta 2013

"Mä olen täysin oma itseni"

Mä olen oma itseni ja mulle on ihan sama mitä muut ajattelee, tai vaihtoehtoisesti , mä haluaisin olla oma itseni mutta en saa. Yleisissä keskusteluissa suurin vaikuttaja siihen onko oma itsensä/millainen on, on muiden ihmisten reaktiot ja suhtautuminen - yleensä nimenomaan puolituttujen tai tuntemattomien.

Jännittävää on se että en samaistu tähän lainkaan. Tuntemattomat ja puolitutut ovat täysin irrelevantteja, sillä ei ole mitään väliä mikä minä niille olen. Mutta sillä taas on väliä, mitä läheiset ihmiset ajattelevat. Paskaako siitä jos joku huutaa kadulla että onpa ruma paita, mutta jos paras kaveri sanoo päin naamaa, kieltämättä miettii kehtaako sitä laittaa uudelleen päälle.

Mutta ehkä kaikkein eniten olemista rajaa minä itse. Siihen mitä teen vaikuttaa oma käsitykseni siitä kuka olen. En minä voi tehdä noin kun minä en ole tyyppi joka tekee niin. Siinäkin on toki takana ajatus miten muut reagoi kun poikkean näin paljon normaalista käytöksestäni.

Ehkä kaikkien tasojen itsenään olemisessa on kyse siitä antaako itse olla oma itsensä, sen vaan vierittää muille.

Mutta jos täytyy miettiä voinko minä tehdä noin, onko silloin oma itsensä, vaikka se tulisikin itsestä? Vai onko se vaan roolin ylläpitämistä.


Ehkä kaikki minuudet ovat rooleja.

perjantai 21. kesäkuuta 2013

Muoviruusuja omenapuissa - analyysi

(Kirjoitin tämän alunperin äidinkielen 3. kurssin runokansioon mutta päätin nyt julkaista sen täälläkin)
”Muoviruusuja omenapuissa” on yksi Ismo Alangon parhaita sanoituksia. Se on yleisesti vain tulkittu  kannanotoksi valloittavaa materialismia ja kapitalismia vastaan, mutta halusin purkaa  koko kappaleen osiin, ja pohtia mikä kryptisestä kokonaisuudesta nostaa esiin juuri tämän mielikuvan. Löysin yllättävän paljon kerroksia ja yhteenliittymiä, joiden kokoaminen järkeväksi analyysiksi oli haastavaa. Työn tekemisen jälkeen arvostan kappaletta vielä vähän enemmän.

Kappale alkaa suoralla väitteellä: nykypäivän ihmiset ovat vain tyhjiä kuoria, jotka lilluvat kommersialismin yhteiskunnassa mainosten peittäminä. Sanoituksen puhuja ottaa itsensä esiin kohdassa:  ”jos joku silmästä silmään mua katsoa alkaa/minä saan katsoa malkasta malkaan”. Ihmiset eivät kaikkien valotaulumainosten keskellä enää voi katsoa toisiaan suoraan silmiin, vaan vain roskaan toisen silmässä. Tämä ”malka” on siis mainokset, jotka on nähnyt, ja maailma nähdään niiden kautta. Vaikka asia esitetään selvästi kritiikin muodossa, runon puhujakin joutuu tässä yhteiskunnassa elävänä myöntämään, että hänen silmässään on yhtä lailla tämä roska, eikä siten eroa massasta. 

Ensimmäisen säkeistön ”sokeat tiet” kertovat päämäärättömyydestä. Runossa esitetään oletus, että länsimaalaistuminen tarkoittaa suunnan hukkaamista ”mainosten suohon”, joka ajaa hulluun tavaran hankkimiseen vailla todellista syytä. ”Orjantappuraseppeleet” tuovat runon tärkeän motiivin, ajatuksen Jumalasta. Mainospihat ja tiet vailla päämäärää on koristeltu Kristuksen kärsimyksillä, luomaan kuvaa pyhyyden - ja mahdollisesti Jumalan - läsnäolosta.

Toisessa säkeistössä länsimaisen hapatuksen rinnalle nostetaan suomalainen maaseudun puhtoisuus, ”ihanat immet”, jotka päätyvät pahojen johtajien käsiin - keitä he ikinä ovatkaan: poliittisia johtajia, kauppojen ja tuotteiden omistajia… Tämä puhtoisuus käännetään hyvinvoinnin symboleihin, tupakka ja tuhkakuppi kuuluvat keskiluokkaisen eurooppalaisen perusomaisuuteen. Koristenupit tulevat kuvaan, kun oikein halutaan näyttää, että ollaan niin yläluokkaa, että on varaa turhiin koriste-esineisiin. Vuolemisella tarkoitetaan Karjalan maaseutuelämän lasten rikastumista ja uppoamista hyvinvointimateriaan. Roskakaan ei ole enää vain silmissä, vaan myös korviin tumpataan ostovimman tupakoita.

Suomen suuret salot peittyvät sumuun, joka sokeuttaa asukkaansa länsimaisen hyvinvoinnin kulutusvimmaan. ”Tulipunakukan ola” viittaa vanhaan suomalaiseen romaaniin ”Laulu tulipunaisesta kukasta”, jonka päähenkilö on nimeltään Olavi. Käsittääkseni kirja kertoo tukkilaiselämästä, joka on vahva suomalaisen maaseutuelämän symboli, ja näin Olavi maaseudun miehen malli. Nyt kuitenkin länsimainen roska tämän silmässä on niin suuri, että silmä on puhjennut, hän on sokea ja päämäärätön, jo niin syvällä kapitalismin huuhaassa, että hänen sisältää valuu Coca-Colaa, amerikkalaisuuden nestemäistä symbolia.

Ehkä koko kappaleen merkittävin lause on viimeisessä säkeistössä, jossa nostetaan ajatus Jumalasta. Se leijuu mainintoina koko kappaleen läpi, muun muassa kertosäkeiden ”jumalaisissa puutarhoissa”.  Myös Amerikka tulee esiin vasta siinä: ”Onko Amerikka taivas, onko Jumala siellä?”, vaikka mainokset, Coca-Cola ja muut sinne selvästi viittaavat. Tässä päästään käsiksi siihen, miksi kappaleen puhuja ottaa aiheen käsittelyn sydämen asiakseen. Sokeutettu ja sumussa kulkeva kansa, joka oli joskus karjalaisia urhoja, on muuttunut päämäärättömiksi ”muoviruusuiksi omenapuissa”. He kokevat suunnatonta ihailua Amerikkaa kohtaan, kysymys: ”onko jumala siellä?”, ei välttämättä ole toteamus, vaan retorinen vaihtoehto ihailun perusteeksi. ”On maaseutu vaipunut kyyneliin/sillä Jumala on muuttanut kaupunkiin” ottaa kantaa myös kaupungistumiseen, ihminen hakeutuu sinne missä on Jumala.

”Muoviruusuja omenapuissa” on sekä kappaleen nimi, että kertosäkeen ensimmäinen säe. Siinä on paljon ristiriitoja, epäaidot ruusut, jotka kasvavat väärästä paikasta. Aina ennen kertosäettä sanottavat pari nopeaa sanaa avaavat koko kappaleen selkärangan: ”Te olette”, ”Te ostatte” ja ”kavahtakaa”.  Suomalaiset ovat ”Muoviruusuja omenapuissa”: oikeasti luonnonlapsia, jotka ovat muokanneet itsestään keinotekoisia olentoja, jotka muka kuuluvat kaupunkeihin ja mainospihoille. ”Te ostatte” on taas vetäisy uuteen suuntaan: myytävien tuotteiden kemiallisiin parannuksiin. Kasvatetaan muovilla kuorrutettuja appelsiineja keinotekoisesti lämmitetyssä tilassa, ja lähetetään ne myyntiin toiselle puolelle maailmaa. ”Soluissa vieraat geenit” liittyy samaan aiheeseen, ja on kannanotto geenimuunteluun, jolla tuotteista koetetaan tehdä parempia ja tuottavampia. Lopulta ennen viimeistä kertosäettä kehotetaan ”kavahtamaan”. Se sanotaan vasta lopussa, ensin on perusteltu kaikin puolin asian laidat, ja sitten avataan viimeinen lokero, jossa lopulta kehotetaan, miten on suhtauduttava.


Vielä kappaleen nimeä tärkeämpänä kohtana kappaleesta pidän säettä ”migreeni jumalaisten puutarhojen torppareilla”. Se on kohta josta aloitin analyysin, se liittyy kaikkeen jo mainittuun ja siksi jätin sen viimeiseksi. Jumalaiset puutarhat tarkoittavat suomen maaseutua, jonka yllä tähän asti on leijunut kotimaisuuden kuusien pihkain hajuinen sumu, jossa Jumala pitää yllä hyvää ihmisyyttä. Mutta kaupungeissa on syttynyt valoja, mainostaulut kutsuvat Amerikassa. Ehkä jopa Jumala on lähtenyt pois niiden perässä, kohti kauniimpaa? Miksi tavallisten maanviljelijöiden, saati torpparien, pitäisi jäädä? He eivät halua päästää irti elämästään, sukupolvia toistuneesta elintavastaan ja jäävät paikoilleen. Heidän lapsensa, kasvettuaan tarpeeksi isoiksi, jättävät sen taakseen. Myös maaseudulle alkaa ilmestyä geenimuunneltuja vihanneksia ja kapitalismin merkkituotteita. Valtava yhteiskunnallinen muutos ja päätöksen vaikeus aiheuttaa näille Karjalan urhoille pysyvän migreenin. 

sunnuntai 2. kesäkuuta 2013

Mitä kuuluu

Laulunharjoittelua, katusoittoa, käännöksiä ja teen kuivaamista, jääpalat sulaa vesikannuun ennen kun sen  saa edes ulos asti.



Hiekka on kuumaa paljaiden jalkojen alla, en halua edes tietää mitä asfaltti niille tekee.


















Keväällä kaikki ympärillä tuottaa niin paljon että on mahdoton pysyä perässä.




Ja järvi heijastaa ja aaltoilee ja saa lehdet loistamaan vihreinä. Ikivanhoja puita, villejä versoja ja aluskasvillisuutta josta pilkistää sammaleen peittämiä raunioita kun katsoo oikeasta kulmasta. Äläkä luule että on hiljaista, lintuja ja laulua on sinfonian verran.




Älkää pakottako katsomaan täällä kerrostaloja.



keskiviikko 24. huhtikuuta 2013

It's a funny world


Kaikkialla on varjoja. Paikkoja joista pudota, jalkoja joihin kompastua. Vihamielisiä silmiä, ja korvia jotka eivät koskaan kuule.

Näetkö sen? Se on kaupunki jonka näet painajaisissasi, jossa rakennukset kohoavat niin korkealle ettei aurinko koskaan paista maahan asti, ja sinä olet pieni, niin pieni.

Ja se kaupunki tulvii, niin että aina kun tunnet ylettäväsi pohjaan, aalto vie sinut taas mukanaan. Ja sadat silmät katsovat kun käperryt kasaan, ja tuhannet korvat ovat kuulematta kun haluat apua.

Näetkö sinä sen kaupungin, jota me kaikki pelkäämme?

Etkö? En minäkään. Mutta olen kuullut, että siellä se on.



tiistai 2. huhtikuuta 2013

Annakkunmä kerron sulle mistä Reservipiskeissä on kyse


En oikein tiedä miksi tätä runoa pitäisi kutsua. Sen kaikki repliikit on koottu ja käännetty elokuvasta Reservoir dogs, ja sitten vaan asetettu hauskaan järjestykseen. Pidemmittä puheitta, elokuvarunoutta(?):



Mä en tiä kuka on kuollu, kuka on elossa, kuka jäi kii ja kuka ei
tää ei oo mikään vitun leikkipaikka
Nyt vittu Joe, älä pakota mua tähän
Tavalla tai toisella sä painut helvettiin mun tieltäni
Parempi herätä ja pyytää anteeksi

Pojat älkää tapelko niin rajusti, joku voi alkaa itkeä.
Et sä oo sokee, sun silmissäs vaan on verta
Me ei olla viemässä sitä sairaalaan                  
Poju, koita jaksaa
Joe tekee susta ehjemmän kun koskaan

Tää kaikki veri pelottaa mua niin helvetisti
mitä vittua mun ois pitäny sanoa sille?
Mä kuolen, mä tiedän sen. 
yritin lohduttaa, sanoin ettei pelkää, et se selviää
Se ei välttämättä tee siitä totta.

Sä oot ollu tarpeeks urhee yhdelle päivälle
paniikki iski kun sangollinen vettä
jätkä oli kuolemassa mun käsivarsille
Kato mua silmiin, mä-en-kerro-niille-mitään
No, se tietää vähän musta

Sä et tiedä paskaakaan
Mä tunnen tän miehen
Anteeks, mä oon niin pahoillani

Se kysy mun nimeä
Joe, älä pakota mua tähän

perjantai 1. maaliskuuta 2013

Ilman ihmisiä

- Tai tutkielma Bolognan katutaiteesta.



'
 Näiden lisäksi samaan teemaan oli myös pankin vieressä kuva
"Bring your money, slave" mutta siitä en valitettavasti saanut valokuvaa.









'




perjantai 15. helmikuuta 2013

Moraalimonologi


Puhuja: Hypoteettinen tila, jossa olen ajautunut ristiriitaan arvojeni kanssa. Moraalin rajat vaativat säätymisekseen määritelmän moraalista. Voiko moraali kadota? Voiko sen viedä? Milloin se ylittyy, kasvaako se itsekseen, mihin suuntaan? Ei, en toki oleta sinun vastaavan. En voi olettaa yhden miehen vastaavan yhteenkään kohtaan. Esitän vain ajatuksia pureskeltavaksi – sekä teille että itselleni.

Henkilökohtainen moraali… Onko moraalisesti väärin olla löytämättä omaa moraaliaan? Ystäväni voi tehdä paljon asioita löytämättä lainkaan kohtaa, jossa hänen oma moraalinsa pysäyttää hänet. Mitä moraalisia rajoja hän rikkoo, tartuttaessaan tämän toiseen ystäväänsä – ”viedessään hänen moraalinsa”? Onko se silloin viety täysin, vai onko rajojen sisään tuotu täysin uusi aatemaailma, joka ennen oli sen ulkopuolella… (saati jos ystävä nyt kokee sen oikeaksi mutta pitää sitä edelleen moraalisen piirinsä ulkopuolisena asiana.)

Edessäni kadulla kävelee ihminen, jonka taskusta tippuu kultaraha. Ja älä turhaan tartu ajatukseen rahasta – se toimii vain metaforana. Ihminen itse ei huomaa mitään, minä nostan kolikon maasta. Voisin huutaa hänen peräänsä, mutta en tee niin. Minulla ei ole mitään syytä kyseenalaistaa, etten toimisi moraalisen oikean sisäpuolella.

Elän – etsin rajaa jossa moraalini ylittyy. Poimin maasta toisen ihmisen omaisuutta vailla tunnontuskaa. Kuitenkin, jos jatkaisin matkaa tämän ihmisen perässä kulkien, ja rahaa tippuisi lisää tasaisin väliajoin, jossain kohtaa alkaisin tuntea ylittäneeni oikean rajan. Yksi kolikko ei sitä tekisi, mutta kymmenen tai kaksikymmentä ehkä.

Voimme luultavasti olla samaa mieltä, että toisen ihmisen omaisuutta ei oteta. Mutta yksi kolikko sinne tai tänne? – Vaikka olisin todella poiminut vain yhden kolikon, jos kulkisin tarpeeksi kauan se poltellen taskussani, tuijottaisin sitä pidemmän aikaa – alkaisin nähdä teon vääryytenä. Tekona mitätön, materialisoituneena katseeni alle se alkaa syödä moraaliani, voiko se yhtäkkiä käsissäni karata rajan ulkopuolelle?

Olenko hyljännyt oman moraalini jos jokin arvojeni vastainen jonkun muun tekemänä ei ole minulle moraalinen rikos? Jos näen toisen ihmisen tekevän edellä kuvailemani tilanteen, poimivan maasta kolikon, ja hyväksyn sen, missä rajani kulkevat? Pitäisikö silloin tuntea harteillaan moraalinen paino?
Kädessäni on kultaraha. En ole anastanut sitä, mutta se ei ole minun. Ylläni on moraalisen ristiriidan tila, seison toinen jalka rajan toisella puolella – ei, seison kohdassa rajojen välissä. Tila, jossa ei ole oikeaa tai väärää. On vain tunne selkäpiissä, oikean ja väärän ristiriidassa.

Henkilökohtaisessa moraalissa on kummallinen kohta; jossa vaikka et ole tehnyt mitään, mikä ylittäisi omat moraaliset rajasi, koet tietyntasoista syyllisyyttä. Ehkä minulla on yhä kädessäni sama kolikko, mutta raja ylittyy sillä, että ajattelen mitä voisin tehdä jos olisin ottanut useamman. Kohta, jossa nautin moraalisesti väärästä teosta – samalla tietäen että se on väärä – ja teon pysyessä hypoteettisena oletuksena.

Satunnaisesti tämä ei aiheuta mitään erityisen kummallista reaktiota, se on ohimenevä oikean ja väärän ristiriita joka on olemassa vain sen hetken kun ajattelet sitä. Mutta jos yhdistän tämän kolikon vahvasti kokemaani ristiriitaan, en käytä sitä ostaakseni mitään, vaan asetan sen pöydälleni. Kävelen siitä ohi useamman kerran päivässä ja jokaisella kerralla koen saman vääryydentunteen kipristävän vatsassani. Siitä tulee pysyvä tila.

Ei oikeastaan ole relevanttia pohtia, miten tästä pääsee eroon. Pitäisikö minun käyttää raha, hävittää se vai totuttaa itseni sen olemiseen. Tilanteessa merkittävää on vain kiehtovan tunteen huomiointi…

lauantai 9. helmikuuta 2013

Näyttämöllä on pelkkää teatteria


Haluaisin kovasti pitää teatterista. Ne muutamat kokemukset jotka minulla näyttämötaiteesta on, eivät kuitenkaan tue tätä haavetta. En ole vielä koskaan nähnyt esitystä, joka räjäyttäisi tajuntani.

Viime lauantaina kävin katsomassa Tampereen kaupunginteatterissa Veriveljet -musikaalin. Teos oli kaunis ja koskettava, mutta lähinnä koska tarina oli niin upea. Minulle jäi olo, että esitys ei tuonut sille mitään lisäarvoa. Olisin yhtä hyvin voinut vain lukea kyseisen näytelmän.

Musikaalin osasissa ei sinänsä ollut mitään vikaa. Näyttelijänsuoritukset olivat hyviä, tunne kuulsi läpi ja se oli kaunista katseltavaa. Kylmäksi jätti aika pitkälti se, että ohjauksessa oli mokattu: jotkin iskut ohitettiin ja tarinassa merkittäviä kohtia piti lukea hieman liikaa rivien välistä. Alkuperäisen näytelmän kauneus oli siis lähinnä taustaelementti, jonka koskettavuuden löytääkseen piti katsoa esityksen taakse. Eikö tarinan kuitenkin pitäisi olla se asia, joka lavalle tuodaan esitettäväksi?

Olen lukenut vain hyvin rajallisen määrän näytelmiä, mutta teos, jonka vuoksi haluan pitää teatterista, on Tom Stoppardin Rosencrantz and Guildenstern are dead. Se on pelkästään kirjallisena teoksena niin vaikuttava, että se vaatii tulla nähdyksi lavalla.

Ja tästä näytelmän ja teatterin suurimpaan ristiriitaan: Teatterissa kaunista on tarina, eli alkuperäinen näytelmä. En ole vielä löytänyt teatteriesitystä, jonka teatraalinen osa toisi tarinalle uuden tason. Näytelmien lukeminen on ihanaa, parhaimmillaan ne ovat yhtä vaikuttavia kirjallisia teoksia kuin romaanit. Mutta näytelmät on kuitenkin tehty lavalle. Päästäkseen todella kukkaan, ne on nähtävä esitettynä. Jälleen, esitys ei tuo niille mitään uutta tasoa. Missä on vika?

Näytelmäkäsikirjoitus on kuin luuranko, yksiulotteinen perustus, johon pohjauttaa teatteri.  Päästään jo pitkälle, jos perustus on tehty hyvin. Mutta yhtäkkiä teatterilla on kymmeniä osasia, jotka koota yhteen. Musiikin, castingin, ohjauksen ja lavastuksen on kaikkien natsattava yhteen. Jossain kohdassa ikkuna laitetaan siihen, mihin kuuluu ovi.

Mutta jos teatterin ongelma on liiallisissa rakenneosissa, miten elokuva, jossa niitä on vielä enemmän, onnistuu silti rakentamaan talon?

Luulen että avainkohta on se, mitä teatterilla ja elokuvalla yritetään saavuttaa. Teatteri käyttää käsikirjoitusta ponnahduslautana, josta tekee oman tarinan lavalle elävillä näyttelijöillä ja elävällä kertomuksella. Elokuva vain taltioi käsikirjoituksen visuaaliseksi kokonaisuudeksi.

Teatteri pitää itseään itseisarvona, syynä jonka vuoksi ihmiset tulevat sitä katsomaan. Se korostaa omia elementtejään sen sijaan että käyttäisi niitä kertoakseen tarinan.

Kaiken taiteen tarkoituksena on tuoda esiin jotain muuta, se ei itsessään ole sisältö. Maalauksen tarkoitus on näyttää kauniina jokin asia, ei vain olla maalaus. Teatteri korostaa liikaa itseään, sen sijaan että keskittyisi välittämään yleisölleen sitä jotain. Tarina on teatterin tärkein sisältö, mutta se tuntuu unohtavan olevansa vain väline. Kumpaa yleisönä menemme katsomaan, tarinaa vai sen kertomisen välinettä?  

Tahtoisin nähdä teatteria, joka hyödyntää omia resurssejaan tehdäkseen näytelmästä teatteria, pelkän teatterin sijaan. Tehkää esitys, jossa näyttelijöiden roolisuoritus saa hahmot eloon, ohjaus osaa koota tarinan lavalle, koko näytelmän dynamiikka nousee näyttämölle ja säteilee yleisöön. Minne pitää mennä, että näkee teatteria, joka oikeasti räjäyttää pankin? 

lauantai 26. tammikuuta 2013

Matematiikkakin on kivaa kun sen osaa ajatella oikein


Koeviikko.

Herrat Orange, White ja Pink jakavat 592 000 dollarin timanttisaaliin suhteella 2:3:5. Kuinka paljon kukin saa?

Orange on nuorin ja kokemattomin, vaikkakin vain muutaman vuoden Pinkiä nuorempi - joka kyllä on rautainen ammattilainen - ja saa siksi pienimmän osan saaliista. Koska Pink sai alun perin napattua timantit ja päätti hyvää hyvyyttään jakaa ne kahden muun kanssa, hän saa suurimman osuuden. Mitenkään epätasainen jako ei kuitenkaan ole, sillä meidän on kuitenkin otettava huomioon että 2 osaa + 3 osaa = 5 osaa, eli Orangen ja Whiten lähtiessä yhdessä Meksikoon he saavat yhteensä saman summan kuin Pink.

Eikös tällä pääsekin matematiikan kokeesta läpi?

maanantai 7. tammikuuta 2013

Kaunis kuva umpikujasta


Menin tekemään uudenvuodenlupauksen että oikeasti tänä vuonna katson ne elokuvat jotka olen listannut katsottavaksi. Listoja on kaksi: ne jotka pitää katsoa ihan yleissivistyksen nimissä, ja ne joissa on joku kiva näyttelijä. Paha arvata kummasta listasta aloitin.


Ihanan tiivis pätkä joka kertoi tismalleen sen tarinan joka oli tarpeen eikä lähtenyt liikaa rönsyilemään. Tupac Shakur ja Tim Roth esittävät kahta narkkaria, joiden ystävätär joutui yllättäen sairaalaan saatuaan yliannostuksen. He päättävät uudenvuodenlupauksena tehdä parannuksen ja hankkiutua kuiville. Valitettavasti se ei ole ihan niin helppoa.

Puolentoista tunnin ajan parivaljakko seikkailee pitkin kaupunkia yrittäen löytää paikkaa jossa päästä vieroitusohjelmaan mahdollisimman pian, mutta jokaiselta luukulta heidät passitetaan jonnekin muualle. Tilanteesta  tuli vahvasti mieleen joku vanha Asterix ja Obelix –piirroselokuva jossa gallialaisia juoksutetaan pitkin rakennusta täyttämässä lomaketta. Mielenyhtymä nosti tilanteen viihdearvoa.

Jossain vaiheessa Spoon (Tupac) ja Strech (Tim) saavat peräänsä ison huumepomon. Myös poliisi on pian kiinni heidän takalistossaan. Avun etsiminen muuttuu haastavammaksi, kun pitää olla varovainen missä näyttää naamansa. Jossain vaiheessa näyttääkin siltä että peli on pelattu, edes ammuttuina ja puukotettuina ensiavun tiskin nainen ei päästä heitä hoitoon ilman vuoronumeroa.

Elokuvan loppu jää mukavalla tavalla epäselväksi, jäin miettimään oliko kyseessä takauma vai siirtymä eteenpäin. Sekava seikkailu ja takaumat solmiutuvat yhteen ja viesti tulee selväksi:: ”Life is like a traffic jam”.
Näin selvää ja tiivistä viestiä välittävät elokuvat ovat aika harvassa, oikea merkitys on aina jossain kymmenen draamakerroksen alla ja vain kouluttautuneet elokuvatutkijat löytävät sen. Mutta tässä oli nimenomaan tarkoitus kertoa viihde-elokuvan kautta millainen kehä on yrittää päästä ylös pohjalta.

Siinä missä elokuva huvittaa se myös nostaa turhautumisen yhteiskuntatilanteeseen. Tietenkään elokuva ei voi täysin vastata todellisuutta, ja suomessa tuskin on mitenkään sama tilanne, mutta silti. Ei se voi koskaan olla helppoa. Huumeiden käyttäjiltä vaaditaan paljon tahdonvoimaa edes päätökseen, että haluaa lopettaa. Sitä ei helpota että kun se on tehty, valtio käskee odottamaan puoli vuotta edes jonkinlaiseen hoitoon. Eikö valtio halua että ihmiset pääsevät nousemaan huonosta tilanteestaan, vai eikö sitä vain kiinnosta? Miksi yleensä annetaan kuva että parannus on helppoa, vain oman päätöksen takana, jos se todellisuudessa on niin suuri rumba?

Katsomisen arvoinen elokuva, avartaa ja on samalla kelpo viihdettä.

torstai 3. tammikuuta 2013

Katoavatko muistoni bittiavaruuteen?


Musiikki herättää jännittäviä ajatuksia. Ei vain sisällöltään vaan ajatuksena. Musiikkin omistaminen ei ole enää konkreettista, se on vain jotain abstraktia. Minulla itselläni ei oikeasti ole sitä missään, voin vain kuunnella jostain palvelimesta ja kasata soittolistoja.

Entä sitten kun se palvelin katoaa? Missä on se musiikki jota kuuntelin? Tietysti se on yhä olemassa jossain, jossakin muodossa, mutta minulla itselläni ei ole enää siihen mitään konkretiaa. En voi kahdenkymmenen vuoden päästä löytää ullakolta pahvilaatikkoa täynnä levyjä, ja muistella mistä sain ne ja milloin. En voi etsiä vanhaa levysoitinta ja kuunnella niitä uudelleen.

Joku kuulemma harrastaa sitä, että ottaa kuvakaappauksen soittolistoista. Ihan kiintoisa ajatus, mutta se on edelleen olemassa vain sinulla itselläsi tietokoneella. Se on vain nimiä. Vaikka siitä ottaisi printin jonka löytää, se on vain sanoja. Niitä ei voi koskea tai kuulla, ellei erikseen vaivaudu etsimään niitä.

Siinä missä pidän musiikkipalvelimien ja soittolistojen helppoudesta, ne pelottavat minua. Ja vaikka kuinka uskon hetkellisyyteen, uskon myös muisteluun. Tiedän ja uskon katoavani, mutta haluan että muistot siitä mitä olen ollut pysyvät niin kauan kuin minäkin. Jotain minulle varmasti jää mieleen siitä mitä musiikkia kuuntelen nyt, mutta jokin katoaa varmasti. En voi selata levyhyllyä joskus ja alkaa nauraa jollekin kappaleelle jota joskus rakastin. Se on surullista.

Jos jokin suuri palvelin kuten Youtube ja Spotify kaatuu kokonaan, lakkaa olemasta, mitä kaikelle sille sisällölle tapahtuu? Muistan varmasti tärkeimmät kappaleet soittolistoiltani, mutta en todellakaan pysty kopioimaan sitä kaikkea jonnekin muualle. Valtava palanen musiikillisista muistoistani ja identiteetistäni katoaa. Sama pätee myös jos musiikit on ladannut tietokoneelleen jossain muodossa, pelottavan usein tietokoneet hajoavat ja kadottavat kaiken sisältönsä; pienen tason katastrofiteorioita.

Tämä ajatus vaivaa minua. En näe mitään syytä alkaa ostaa näitä kappaleita levyjen muodossa vain että saisin niistä konkreettisia, ne ovat Spotifyssa paljon helpommin saatavilla. Minulla ei ole mitään teoriaa jolla ratkaista asiaa. Jossain vaiheessa lapsuuteni musiikki on vain jollain kovalevyllä joka ei aukea.

Pelkään kadottavani itseni.