Menin tekemään uudenvuodenlupauksen että oikeasti tänä
vuonna katson ne elokuvat jotka olen listannut katsottavaksi. Listoja on kaksi:
ne jotka pitää katsoa ihan yleissivistyksen nimissä, ja ne joissa on joku kiva
näyttelijä. Paha arvata kummasta listasta aloitin.
Ihanan tiivis pätkä joka kertoi tismalleen sen tarinan joka
oli tarpeen eikä lähtenyt liikaa rönsyilemään. Tupac Shakur ja Tim Roth esittävät
kahta narkkaria, joiden ystävätär joutui yllättäen sairaalaan saatuaan
yliannostuksen. He päättävät uudenvuodenlupauksena tehdä parannuksen ja
hankkiutua kuiville. Valitettavasti se ei ole ihan niin helppoa.
Puolentoista tunnin ajan parivaljakko seikkailee pitkin
kaupunkia yrittäen löytää paikkaa jossa päästä vieroitusohjelmaan
mahdollisimman pian, mutta jokaiselta luukulta heidät passitetaan jonnekin
muualle. Tilanteesta tuli vahvasti
mieleen joku vanha Asterix ja Obelix –piirroselokuva jossa gallialaisia juoksutetaan
pitkin rakennusta täyttämässä lomaketta. Mielenyhtymä nosti tilanteen
viihdearvoa.
Jossain vaiheessa Spoon (Tupac) ja Strech (Tim) saavat
peräänsä ison huumepomon. Myös poliisi on pian kiinni heidän takalistossaan.
Avun etsiminen muuttuu haastavammaksi, kun pitää olla varovainen missä näyttää
naamansa. Jossain vaiheessa näyttääkin siltä että peli on pelattu, edes
ammuttuina ja puukotettuina ensiavun tiskin nainen ei päästä heitä hoitoon
ilman vuoronumeroa.
Elokuvan loppu jää mukavalla tavalla epäselväksi, jäin
miettimään oliko kyseessä takauma vai siirtymä eteenpäin. Sekava seikkailu ja
takaumat solmiutuvat yhteen ja viesti tulee selväksi:: ”Life is like a traffic
jam”.
Näin selvää ja tiivistä viestiä välittävät elokuvat ovat
aika harvassa, oikea merkitys on aina jossain kymmenen draamakerroksen alla ja
vain kouluttautuneet elokuvatutkijat löytävät sen. Mutta tässä oli nimenomaan
tarkoitus kertoa viihde-elokuvan kautta millainen kehä on yrittää päästä ylös
pohjalta.
Siinä missä elokuva huvittaa se myös nostaa turhautumisen
yhteiskuntatilanteeseen. Tietenkään elokuva ei voi täysin vastata
todellisuutta, ja suomessa tuskin on mitenkään sama tilanne, mutta silti. Ei se
voi koskaan olla helppoa. Huumeiden käyttäjiltä vaaditaan paljon tahdonvoimaa
edes päätökseen, että haluaa lopettaa. Sitä ei helpota että kun se on tehty,
valtio käskee odottamaan puoli vuotta edes jonkinlaiseen hoitoon. Eikö valtio
halua että ihmiset pääsevät nousemaan huonosta tilanteestaan, vai eikö sitä
vain kiinnosta? Miksi yleensä annetaan kuva että parannus on helppoa, vain oman
päätöksen takana, jos se todellisuudessa on niin suuri rumba?
Katsomisen arvoinen elokuva, avartaa ja on samalla kelpo
viihdettä.