Ruusu

Ruusu

perjantai 15. helmikuuta 2013

Moraalimonologi


Puhuja: Hypoteettinen tila, jossa olen ajautunut ristiriitaan arvojeni kanssa. Moraalin rajat vaativat säätymisekseen määritelmän moraalista. Voiko moraali kadota? Voiko sen viedä? Milloin se ylittyy, kasvaako se itsekseen, mihin suuntaan? Ei, en toki oleta sinun vastaavan. En voi olettaa yhden miehen vastaavan yhteenkään kohtaan. Esitän vain ajatuksia pureskeltavaksi – sekä teille että itselleni.

Henkilökohtainen moraali… Onko moraalisesti väärin olla löytämättä omaa moraaliaan? Ystäväni voi tehdä paljon asioita löytämättä lainkaan kohtaa, jossa hänen oma moraalinsa pysäyttää hänet. Mitä moraalisia rajoja hän rikkoo, tartuttaessaan tämän toiseen ystäväänsä – ”viedessään hänen moraalinsa”? Onko se silloin viety täysin, vai onko rajojen sisään tuotu täysin uusi aatemaailma, joka ennen oli sen ulkopuolella… (saati jos ystävä nyt kokee sen oikeaksi mutta pitää sitä edelleen moraalisen piirinsä ulkopuolisena asiana.)

Edessäni kadulla kävelee ihminen, jonka taskusta tippuu kultaraha. Ja älä turhaan tartu ajatukseen rahasta – se toimii vain metaforana. Ihminen itse ei huomaa mitään, minä nostan kolikon maasta. Voisin huutaa hänen peräänsä, mutta en tee niin. Minulla ei ole mitään syytä kyseenalaistaa, etten toimisi moraalisen oikean sisäpuolella.

Elän – etsin rajaa jossa moraalini ylittyy. Poimin maasta toisen ihmisen omaisuutta vailla tunnontuskaa. Kuitenkin, jos jatkaisin matkaa tämän ihmisen perässä kulkien, ja rahaa tippuisi lisää tasaisin väliajoin, jossain kohtaa alkaisin tuntea ylittäneeni oikean rajan. Yksi kolikko ei sitä tekisi, mutta kymmenen tai kaksikymmentä ehkä.

Voimme luultavasti olla samaa mieltä, että toisen ihmisen omaisuutta ei oteta. Mutta yksi kolikko sinne tai tänne? – Vaikka olisin todella poiminut vain yhden kolikon, jos kulkisin tarpeeksi kauan se poltellen taskussani, tuijottaisin sitä pidemmän aikaa – alkaisin nähdä teon vääryytenä. Tekona mitätön, materialisoituneena katseeni alle se alkaa syödä moraaliani, voiko se yhtäkkiä käsissäni karata rajan ulkopuolelle?

Olenko hyljännyt oman moraalini jos jokin arvojeni vastainen jonkun muun tekemänä ei ole minulle moraalinen rikos? Jos näen toisen ihmisen tekevän edellä kuvailemani tilanteen, poimivan maasta kolikon, ja hyväksyn sen, missä rajani kulkevat? Pitäisikö silloin tuntea harteillaan moraalinen paino?
Kädessäni on kultaraha. En ole anastanut sitä, mutta se ei ole minun. Ylläni on moraalisen ristiriidan tila, seison toinen jalka rajan toisella puolella – ei, seison kohdassa rajojen välissä. Tila, jossa ei ole oikeaa tai väärää. On vain tunne selkäpiissä, oikean ja väärän ristiriidassa.

Henkilökohtaisessa moraalissa on kummallinen kohta; jossa vaikka et ole tehnyt mitään, mikä ylittäisi omat moraaliset rajasi, koet tietyntasoista syyllisyyttä. Ehkä minulla on yhä kädessäni sama kolikko, mutta raja ylittyy sillä, että ajattelen mitä voisin tehdä jos olisin ottanut useamman. Kohta, jossa nautin moraalisesti väärästä teosta – samalla tietäen että se on väärä – ja teon pysyessä hypoteettisena oletuksena.

Satunnaisesti tämä ei aiheuta mitään erityisen kummallista reaktiota, se on ohimenevä oikean ja väärän ristiriita joka on olemassa vain sen hetken kun ajattelet sitä. Mutta jos yhdistän tämän kolikon vahvasti kokemaani ristiriitaan, en käytä sitä ostaakseni mitään, vaan asetan sen pöydälleni. Kävelen siitä ohi useamman kerran päivässä ja jokaisella kerralla koen saman vääryydentunteen kipristävän vatsassani. Siitä tulee pysyvä tila.

Ei oikeastaan ole relevanttia pohtia, miten tästä pääsee eroon. Pitäisikö minun käyttää raha, hävittää se vai totuttaa itseni sen olemiseen. Tilanteessa merkittävää on vain kiehtovan tunteen huomiointi…

lauantai 9. helmikuuta 2013

Näyttämöllä on pelkkää teatteria


Haluaisin kovasti pitää teatterista. Ne muutamat kokemukset jotka minulla näyttämötaiteesta on, eivät kuitenkaan tue tätä haavetta. En ole vielä koskaan nähnyt esitystä, joka räjäyttäisi tajuntani.

Viime lauantaina kävin katsomassa Tampereen kaupunginteatterissa Veriveljet -musikaalin. Teos oli kaunis ja koskettava, mutta lähinnä koska tarina oli niin upea. Minulle jäi olo, että esitys ei tuonut sille mitään lisäarvoa. Olisin yhtä hyvin voinut vain lukea kyseisen näytelmän.

Musikaalin osasissa ei sinänsä ollut mitään vikaa. Näyttelijänsuoritukset olivat hyviä, tunne kuulsi läpi ja se oli kaunista katseltavaa. Kylmäksi jätti aika pitkälti se, että ohjauksessa oli mokattu: jotkin iskut ohitettiin ja tarinassa merkittäviä kohtia piti lukea hieman liikaa rivien välistä. Alkuperäisen näytelmän kauneus oli siis lähinnä taustaelementti, jonka koskettavuuden löytääkseen piti katsoa esityksen taakse. Eikö tarinan kuitenkin pitäisi olla se asia, joka lavalle tuodaan esitettäväksi?

Olen lukenut vain hyvin rajallisen määrän näytelmiä, mutta teos, jonka vuoksi haluan pitää teatterista, on Tom Stoppardin Rosencrantz and Guildenstern are dead. Se on pelkästään kirjallisena teoksena niin vaikuttava, että se vaatii tulla nähdyksi lavalla.

Ja tästä näytelmän ja teatterin suurimpaan ristiriitaan: Teatterissa kaunista on tarina, eli alkuperäinen näytelmä. En ole vielä löytänyt teatteriesitystä, jonka teatraalinen osa toisi tarinalle uuden tason. Näytelmien lukeminen on ihanaa, parhaimmillaan ne ovat yhtä vaikuttavia kirjallisia teoksia kuin romaanit. Mutta näytelmät on kuitenkin tehty lavalle. Päästäkseen todella kukkaan, ne on nähtävä esitettynä. Jälleen, esitys ei tuo niille mitään uutta tasoa. Missä on vika?

Näytelmäkäsikirjoitus on kuin luuranko, yksiulotteinen perustus, johon pohjauttaa teatteri.  Päästään jo pitkälle, jos perustus on tehty hyvin. Mutta yhtäkkiä teatterilla on kymmeniä osasia, jotka koota yhteen. Musiikin, castingin, ohjauksen ja lavastuksen on kaikkien natsattava yhteen. Jossain kohdassa ikkuna laitetaan siihen, mihin kuuluu ovi.

Mutta jos teatterin ongelma on liiallisissa rakenneosissa, miten elokuva, jossa niitä on vielä enemmän, onnistuu silti rakentamaan talon?

Luulen että avainkohta on se, mitä teatterilla ja elokuvalla yritetään saavuttaa. Teatteri käyttää käsikirjoitusta ponnahduslautana, josta tekee oman tarinan lavalle elävillä näyttelijöillä ja elävällä kertomuksella. Elokuva vain taltioi käsikirjoituksen visuaaliseksi kokonaisuudeksi.

Teatteri pitää itseään itseisarvona, syynä jonka vuoksi ihmiset tulevat sitä katsomaan. Se korostaa omia elementtejään sen sijaan että käyttäisi niitä kertoakseen tarinan.

Kaiken taiteen tarkoituksena on tuoda esiin jotain muuta, se ei itsessään ole sisältö. Maalauksen tarkoitus on näyttää kauniina jokin asia, ei vain olla maalaus. Teatteri korostaa liikaa itseään, sen sijaan että keskittyisi välittämään yleisölleen sitä jotain. Tarina on teatterin tärkein sisältö, mutta se tuntuu unohtavan olevansa vain väline. Kumpaa yleisönä menemme katsomaan, tarinaa vai sen kertomisen välinettä?  

Tahtoisin nähdä teatteria, joka hyödyntää omia resurssejaan tehdäkseen näytelmästä teatteria, pelkän teatterin sijaan. Tehkää esitys, jossa näyttelijöiden roolisuoritus saa hahmot eloon, ohjaus osaa koota tarinan lavalle, koko näytelmän dynamiikka nousee näyttämölle ja säteilee yleisöön. Minne pitää mennä, että näkee teatteria, joka oikeasti räjäyttää pankin?