Näyttämöllä on pelkkää teatteria

Haluaisin kovasti pitää teatterista. Ne muutamat kokemukset jotka minulla näyttämötaiteesta on, eivät kuitenkaan tue tätä haavetta. En ole vielä koskaan nähnyt esitystä, joka räjäyttäisi tajuntani.

Viime lauantaina kävin katsomassa Tampereen kaupunginteatterissa Veriveljet -musikaalin. Teos oli kaunis ja koskettava, mutta lähinnä koska tarina oli niin upea. Minulle jäi olo, että esitys ei tuonut sille mitään lisäarvoa. Olisin yhtä hyvin voinut vain lukea kyseisen näytelmän.

Musikaalin osasissa ei sinänsä ollut mitään vikaa. Näyttelijänsuoritukset olivat hyviä, tunne kuulsi läpi ja se oli kaunista katseltavaa. Kylmäksi jätti aika pitkälti se, että ohjauksessa oli mokattu: jotkin iskut ohitettiin ja tarinassa merkittäviä kohtia piti lukea hieman liikaa rivien välistä. Alkuperäisen näytelmän kauneus oli siis lähinnä taustaelementti, jonka koskettavuuden löytääkseen piti katsoa esityksen taakse. Eikö tarinan kuitenkin pitäisi olla se asia, joka lavalle tuodaan esitettäväksi?

Olen lukenut vain hyvin rajallisen määrän näytelmiä, mutta teos, jonka vuoksi haluan pitää teatterista, on Tom Stoppardin Rosencrantz and Guildenstern are dead. Se on pelkästään kirjallisena teoksena niin vaikuttava, että se vaatii tulla nähdyksi lavalla.

Ja tästä näytelmän ja teatterin suurimpaan ristiriitaan: Teatterissa kaunista on tarina, eli alkuperäinen näytelmä. En ole vielä löytänyt teatteriesitystä, jonka teatraalinen osa toisi tarinalle uuden tason. Näytelmien lukeminen on ihanaa, parhaimmillaan ne ovat yhtä vaikuttavia kirjallisia teoksia kuin romaanit. Mutta näytelmät on kuitenkin tehty lavalle. Päästäkseen todella kukkaan, ne on nähtävä esitettynä. Jälleen, esitys ei tuo niille mitään uutta tasoa. Missä on vika?

Näytelmäkäsikirjoitus on kuin luuranko, yksiulotteinen perustus, johon pohjauttaa teatteri.  Päästään jo pitkälle, jos perustus on tehty hyvin. Mutta yhtäkkiä teatterilla on kymmeniä osasia, jotka koota yhteen. Musiikin, castingin, ohjauksen ja lavastuksen on kaikkien natsattava yhteen. Jossain kohdassa ikkuna laitetaan siihen, mihin kuuluu ovi.

Mutta jos teatterin ongelma on liiallisissa rakenneosissa, miten elokuva, jossa niitä on vielä enemmän, onnistuu silti rakentamaan talon?

Luulen että avainkohta on se, mitä teatterilla ja elokuvalla yritetään saavuttaa. Teatteri käyttää käsikirjoitusta ponnahduslautana, josta tekee oman tarinan lavalle elävillä näyttelijöillä ja elävällä kertomuksella. Elokuva vain taltioi käsikirjoituksen visuaaliseksi kokonaisuudeksi.

Teatteri pitää itseään itseisarvona, syynä jonka vuoksi ihmiset tulevat sitä katsomaan. Se korostaa omia elementtejään sen sijaan että käyttäisi niitä kertoakseen tarinan.

Kaiken taiteen tarkoituksena on tuoda esiin jotain muuta, se ei itsessään ole sisältö. Maalauksen tarkoitus on näyttää kauniina jokin asia, ei vain olla maalaus. Teatteri korostaa liikaa itseään, sen sijaan että keskittyisi välittämään yleisölleen sitä jotain. Tarina on teatterin tärkein sisältö, mutta se tuntuu unohtavan olevansa vain väline. Kumpaa yleisönä menemme katsomaan, tarinaa vai sen kertomisen välinettä?  

Tahtoisin nähdä teatteria, joka hyödyntää omia resurssejaan tehdäkseen näytelmästä teatteria, pelkän teatterin sijaan. Tehkää esitys, jossa näyttelijöiden roolisuoritus saa hahmot eloon, ohjaus osaa koota tarinan lavalle, koko näytelmän dynamiikka nousee näyttämölle ja säteilee yleisöön. Minne pitää mennä, että näkee teatteria, joka oikeasti räjäyttää pankin?