Ruusu

Ruusu

sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Muminaa

Olen pitänyt luovaa taukoa. Elänyt, vaihteeksi: miettinyt lähinnä käytännöllisiä, todellisia ja poliittisia asioita. Käynyt dialogia ihan oikeiden ihmisten kanssa, enkä tyhjän dokumenttipohjan. En ole varmaan kuukausiin kirjoittanut mitään.

Alan taas vähän kääntyä itseeni, niin hyvässä kuin pahassa. Taas jotain hyvin tuttua samaa ajatuksenkiertoa, mutta ehkä opin siitä tällä kertaa jotain. (Vähän pakotettua optimismia).

Tarkkuus on pahasta. Ympäripyöreys ja satunnaisuus, odotusten puute, tekevät elämästä niin paljon helpompaa. Muistaa vain hengittää ja deletoida. En halua keskittyä enkä saa mitään tehtyä.

Mikään ei kiinnosta paitsi kaikki.


Tavoite: hengitä ja älä mieti liikaa. 

tiistai 3. kesäkuuta 2014

Pardon me

Muutama ajatuksia ja huomioita.

1.       Aistin järjestelmällisyyttä. Suunnitelmallisuutta. Toisiinsa liittymättömät tapahtumat ja sattumukset pyörivät elämässä järkevässä, lähes kirjallisen kronologisessa järjestyksessä. Ensimmäinen sattuma mahdollistaa toisen, joka kolmannen ja niin edelleen. Näin minä ne kirjoittaisin, jos kirjoittaisin omaa elämääni. Totean tämän kumman jonkinlaista ”kohtalon johdatusta” muistuttavan kokemuksen puhtaasti kokemuksena enkä väitä tai spekuloi sen todenmukaisuutta saati alkuperää.

2.      Ystävä sanoi oppineensa minulta jotain omaan elämänkatsomukseensa. Tunsin itseni tärkeäksi ja onnistuneeksi.

3.       Sain kiinni jostain langanpäästä, miksi koen itsetuntoni verrannollisen hyväksi, vaikka olen sen kyseenalaistanut. Jollain perustavalla tasolla ajattelen että jos vain haluan, voin olla mitä vain ja tehdä mitä vain. Lähestyn asioita aina siitä mitä minä haluan olla.

4.      Voin hyvin mutten tunne olevani läsnä. Kaikki on hieman irrallaan ja surrealistista. Olenkohan hereillä vai nukunko? Näinkö sittenkin unta?

5.       Tätäkö se täysi-ikäisyys sitten on?

torstai 8. toukokuuta 2014

Yläkäsite - alakäsite

Täytä iso läjä lomakkeita. ”Laita nimesi sopivien otsikoiden alle”.

Mies

Nainen

Taiteilija

Tieteilijä

Muusikko

Sinkku

Parisuhteessa

Teenjuoja

Kahvinjuoja

 ja sivukaupalla lisää.

Luin läpi yläotsikoita ja mietin minkä alakäsite halusin olla. Identifioidunko ryhmään ”laittaa leivälle ensin juuston ja sitten kinkun” vai ”juo kahvinsa maidolla mutta teensä ilman”? Kun laitan nimeni otsikon alle, määritän itseni jonkin edustajaksi. Voinko sitten koskaan enää juoda kahvin mustana vai tuotanko pettymyksen kaikille muille tämän yläkäsitteen edustajille?

Lopulta otin tyhjän paperin ja kirjoitin sen otsikoksi oman nimeni. Alle luettelin kaikki itseeni sopivat lomakkeiden otsikot: sillä minä olen yläkäsite, piirteeni vain määreitäni. Olen ehkä nainen, mutta en aseta itsenäni kategoriaan naiset. Ehkä muusikko, mutta en yksi muusikoista.

Määreitä ei tarvitse pelätä, kunhan ne näkee omassa arvossaan. Piirteet määrittelevät, mutta niiden ei tarvitse rajoittaa - minun alaotsikoinani ne ovat vain huonekaluja jotka voin halutessani siirtää minne haluan.


Määritelkää, olkaa hyvä, mutta älkää allekirjoittamalla. Sinä olet aina paljon enemmän kuin tapasi. 

tiistai 11. maaliskuuta 2014

Räkäistä ja tarttuvaa

Aurinko on alkanut paistaa ja voi tehdä keväisiä asioita. Hymyilyttää.

Ehkä se oli vaan talvi ja pimeä joka piti pään niin maassa. Ei sillä, joululomien marraskuinen mustuus oli hienoa ja mukavaa. Lumettomuus ja pimeät tiet on kauniita ja silloin tekee mieli olla ulkona, mutta ei se mielialaa sen kummemmin nosta.

Joku kumma kaamosmasennus vain, kai. Nyt on aamulla jo valoisaa ja päivän jaksaa naurattaa ja ainakin just nyt tuntuu siltä että on joku suunta. Saisi vaan jonkun mukaan jonnekin, ihan vaan jonnekin päämäärättömästi metsään tai kaukaiseen tuntemattomaan urbaanilähiöön.

Ei vieläkään ole selkeetä tai helppoa, mutta vitut siitä.

Mikään, mikä oli perseestä eilen, ei ole mitenkään mystisesti paremmin, mutta vitut siitä.

Mä meen jumalauta asfaltille makaamaan ja nauran ihan helvetin lujaa koska nyt vaan tuntuu siltä. Tyhmä klisee kevätenergia mutta ihan sama hajotkaa te vaan sinne vitutuksen oravanpyöräänne.

Enkä jaksa olla kiva, piruilen koska se on hauskaa, deal with it. Piti taas lyödä päänsä tarpeeksi kovaa seinään, että osasi tajuta ettei sillä ole mitään väliä onko mussa jotain samaa vanhaa. Sitten pitää vaan löytää oma ihmisarvonsa jostain muualta.

Paskat kivenkolosta tai maakuopasta tai sillanalusesta pakopaikkana. Mä istun puunoksalla tai aurinkotuolissa siellä sillan alla aurinkolasit päässä ja vilkutan kun kävelette ohi varpaitanne tuijottaen.  

maanantai 6. tammikuuta 2014

Kun mä olen nuori

Mä olen aina luottanut siihen että kaikelle on aika sitten joskus. Mulla on aikaa elää ja olla nuori. Ei mun vielä tarvitse ryypätä aivojani pellolle, sen voi tehä sitten kun on vähän vanhempi. Mulla on vielä elämää ja nuoruutta jäljellä, mä ehdin vielä kaikkeen mukaan.

Mutta onko se sitten todellisuus vai irrationaalinen kriisi joka iski ja sanoi että ”eikä ole”. Yhtäkkiä pysähdyin miettimään numeroja. 17 ja puoli on samaan aikaan niin säälittävä pikku teini joka ei oikeasti tiedä mistään mitään vaikka pitäisi itseään kuinka fiksuna ja kypsänä ja ties mitä. Ja toisaalta jo niin lähellä olla aikuinen ja sitä kun pitää yhtäkkiä saada elämänsä kasaan, koota itsensä ja olla jotain.

Nuoruuden pitäisi olla sitä aikaa jolloin kaikki pistetään paskaksi, mistään ei välitetä, kaikki rajat kokeillaan ja ylitetään koska nyt tai ei koskaan. Se on sitä kapinaa ja anarkiaa. Mä halusin olla kapinallinen sitä oletusta vastaan että nuoruuden pitää olla sellaista, tai ainakin niin aikaisin. Mutta silti mä aioin, aion, elää sen nuoruuden joskus. Mutta koska? Koska mä olen tarpeeksi vanha ja sopivan nuori ja tuleeko se kohta lyömään mua vasaralla päähän vai pitääkö mun vaan tarrata mihin tahansa mahdollisuuteen ja siitä se lähtee?

Mikä helvetti se sitten on se ikä jolloin on ok olla lärvit ja överi ja rappiolla. Säälittävää olla 14 ja kännissä puolikkaasta siideristä, kliseistä täyttää kahdeksantoista ja rellestää seuraava vuosi joka ilta baarissa ja tuhota maksansa ja aivonsa. Ja koko opiskeluaika ja opiskelijaelämä aikaa mutta silloinhan ollaan sivistymässä ja opiskellaan vain eikö niin????? Ja taas palataan säälittävään ja hulttioon jos niin tehdään kun aletaan olla oikeastiaikuisia. Koska aikuisten pitäisi olla ja ovatkin tunnetusti kokeneita ja älykkäitä ja tietoisia ja kykeneviä arvioimaan maailmaa. 

Milloin ihminen lakkaa olemasta pikkuvanha, ja siihen aletaan ihan oikeasti suhtautua vakavasti otettavana ajattelijana? Vai ajattelevatko vanhemmat ihmiset aina nuoremmistaan että ”tuo on tuota nuoruutta” vähättelevän kokeneella aikuisen äänensävyllä. Ja helvetti, kyllähän mäkin sen tiedän että se on sitä nuoruutta omalla tavallaan. Jotenkin kummallisesti koko asia häiritsee vaikka sen ei pitäisi tai se ei ennen häirinnyt tai en mä tiedä.

Pitäsi varmaan koota ajatuksensa elämästä ja ideologioista ja haaveista ja todellisuudesta ja asettaa ne johonkin realistiseen arvojärjestykseen. Tai sitten vaan unohtaa koko turha paska ja elää taas vähän aikaa.