Mä olen aina luottanut siihen että kaikelle on aika sitten
joskus. Mulla on aikaa elää ja olla nuori. Ei mun vielä tarvitse ryypätä
aivojani pellolle, sen voi tehä sitten kun on vähän vanhempi. Mulla on vielä
elämää ja nuoruutta jäljellä, mä ehdin vielä kaikkeen mukaan.
Mutta onko se sitten todellisuus vai irrationaalinen kriisi
joka iski ja sanoi että ”eikä ole”. Yhtäkkiä pysähdyin miettimään numeroja. 17
ja puoli on samaan aikaan niin säälittävä pikku teini joka ei oikeasti tiedä
mistään mitään vaikka pitäisi itseään kuinka fiksuna ja kypsänä ja ties mitä.
Ja toisaalta jo niin lähellä olla aikuinen ja sitä kun pitää yhtäkkiä saada
elämänsä kasaan, koota itsensä ja olla
jotain.
Nuoruuden pitäisi olla sitä aikaa jolloin kaikki pistetään
paskaksi, mistään ei välitetä, kaikki rajat kokeillaan ja ylitetään koska nyt
tai ei koskaan. Se on sitä kapinaa ja anarkiaa. Mä halusin olla kapinallinen
sitä oletusta vastaan että nuoruuden pitää olla sellaista, tai ainakin niin
aikaisin. Mutta silti mä aioin, aion, elää sen nuoruuden joskus. Mutta koska?
Koska mä olen tarpeeksi vanha ja sopivan nuori ja tuleeko se kohta lyömään mua
vasaralla päähän vai pitääkö mun vaan tarrata mihin tahansa mahdollisuuteen ja
siitä se lähtee?
Mikä helvetti se sitten on se ikä jolloin on ok olla lärvit
ja överi ja rappiolla. Säälittävää olla 14 ja kännissä puolikkaasta siideristä,
kliseistä täyttää kahdeksantoista ja rellestää seuraava vuosi joka ilta
baarissa ja tuhota maksansa ja aivonsa. Ja koko opiskeluaika ja opiskelijaelämä
aikaa mutta silloinhan ollaan sivistymässä ja opiskellaan vain eikö niin????? Ja
taas palataan säälittävään ja hulttioon jos niin tehdään kun aletaan olla oikeastiaikuisia. Koska aikuisten pitäisi olla ja ovatkin tunnetusti kokeneita ja älykkäitä ja tietoisia ja kykeneviä arvioimaan maailmaa.
Milloin ihminen lakkaa olemasta pikkuvanha, ja siihen
aletaan ihan oikeasti suhtautua vakavasti otettavana ajattelijana? Vai
ajattelevatko vanhemmat ihmiset aina nuoremmistaan että ”tuo on tuota nuoruutta”
vähättelevän kokeneella aikuisen äänensävyllä. Ja helvetti, kyllähän mäkin sen
tiedän että se on sitä nuoruutta omalla tavallaan. Jotenkin kummallisesti koko
asia häiritsee vaikka sen ei pitäisi tai se ei ennen häirinnyt tai en mä tiedä.
Pitäsi varmaan koota ajatuksensa elämästä ja ideologioista
ja haaveista ja todellisuudesta ja asettaa ne johonkin realistiseen
arvojärjestykseen. Tai sitten vaan unohtaa koko turha paska ja elää taas vähän aikaa.
Erona nuoruuden ja aikuisuuden välillä ovat vain ne oletukset. Aikuinen on ehkä kokenut jonkin asian suhteen sen verran, ettei enää etsi itseään sen osalta - mutta varmempaa on se, ettei hän ole löytänyt itseään vielä jokaisella elämän kirjon alueella. Nuorella on ehkä useammalla alueella vielä etsittävää ja löydettävää. Mutta molemmissa virkkeissäni käytän aivan tarkoituksellisesi ehkä-sanaa, varmuutta sille ei ole eikä voi olla. On joitain aikuisia, jotka ehkä suhtautuvat vähätellen, mutta mistä se lopulta kertoo? Siitä, ettei etsiminen ole ollut antoisaa, ettei sitä enää jaksa jatkaa. Se on aika murheellista. Se, että antaa itsensä jatkuvasti löytää lisää, antaa enemmän - ja mistä voisi paremmin etsiä kuin raikkaita näkökulmia esittäviltä nuorilta? (Tai vähemmän väsyneiltä aikuisilta, tietysti.) Jokainen luo itse oman vakavuutensa, mutta se täytyy usein luoda erikseen eri kuuntelijoille. Se ei ole ikäkysymys lopulta lainkaan.
VastaaPoista