Aurinko on alkanut paistaa ja voi tehdä keväisiä asioita.
Hymyilyttää.
Ehkä se oli vaan talvi ja pimeä joka piti pään niin maassa.
Ei sillä, joululomien marraskuinen mustuus oli hienoa ja mukavaa. Lumettomuus
ja pimeät tiet on kauniita ja silloin tekee mieli olla ulkona, mutta ei se
mielialaa sen kummemmin nosta.
Joku kumma kaamosmasennus vain, kai. Nyt on aamulla jo
valoisaa ja päivän jaksaa naurattaa ja ainakin just nyt tuntuu siltä että on
joku suunta. Saisi vaan jonkun mukaan jonnekin, ihan vaan jonnekin päämäärättömästi
metsään tai kaukaiseen tuntemattomaan urbaanilähiöön.
Ei vieläkään ole selkeetä tai helppoa, mutta vitut siitä.
Mikään, mikä oli perseestä eilen, ei ole mitenkään
mystisesti paremmin, mutta vitut siitä.
Mä meen jumalauta asfaltille makaamaan ja nauran ihan helvetin
lujaa koska nyt vaan tuntuu siltä. Tyhmä klisee kevätenergia mutta ihan sama
hajotkaa te vaan sinne vitutuksen oravanpyöräänne.
Enkä jaksa olla kiva, piruilen koska se on hauskaa, deal with
it. Piti taas lyödä päänsä tarpeeksi kovaa seinään, että osasi tajuta ettei
sillä ole mitään väliä onko mussa jotain samaa vanhaa. Sitten pitää vaan löytää
oma ihmisarvonsa jostain muualta.
Paskat kivenkolosta tai maakuopasta tai sillanalusesta
pakopaikkana. Mä istun puunoksalla tai aurinkotuolissa siellä sillan alla aurinkolasit
päässä ja vilkutan kun kävelette ohi varpaitanne tuijottaen.