Niin käy aina vain uudestaan.
Rinnallani seisoo jatkuvasti tumma, pelottava metsä. Käännyin mihin
vain, se on aina vierelläni. Korkeampi kuin mikään vuori, syvempi kuin yksikään
meri. Jokainen runko sama kuin viereinen; ota yksi askel, ja olet jo eksynyt
läpäisemättömään hämärään.
Mutta juuri siinä, missä pimeys alkaa, kasvaa mättäällä
kirkkaita marjoja. Ja väistämättä kiusaukselle antaa periksi, syö nälkäänsä
muutaman. Ne marjat maistuvat kauneudelta, ilolta ja tanssilta, kaikelta mitä
elämältä on koskaan toivonut. Ja syödessäni tiedän, että syvemmällä metsässä
niitä kasvaa lisää.
Mättäät ovat märkiä, maa multainen ja oksat teräviä,
kulkeminen on hidasta mutta eksyminen välitöntä. Ilmassa tuoksuu lupaus. Ennen kuin huomaankaan en
tiedä mistä tulin, missä on maa ja missä taivas ja kuka minä olen. On vain syvä,
pimeä metsä joka ympäröi minut kaikkialta, ja usko, että jossain on rauhallinen
pieni aukio jossa ilma on aurinkoinen ja jossa ilma tuoksuu marjoilta. Usko
että on jokin palkinto, jokin syy
miksi eksytän itseni syvemmälle.
Mutta vaikka kuinka uskoisin seuraavani polkua joka vie
jonnekin, se loppuu tyhjään. Marjat loppuvat kuin niitä ei olisi koskaan
ollutkaan. Ei ole aukiota, ei punaisia mättäitä. Ei ole enää mitään. Joka suunnassa
loputtomasti mustaa, ja marjojen maku on vain hento, katkeroitunut muisto.
Teen saman virheen kerran toisensa jälkeen. Sorrun astumaan
pois valoisalta polultani vain maistaakseni hieman. Ja jään koukkuun, enkä
pääse takaisin ennen kuin olen taas kerran eksynyt, vaikka aina tiedän ja
pelkään mitä on edessä. Toivon, että silläkertaa se on sen arvoista.
Aina vain, koska ne marjat maistuvat elämältä.
