Sadan vuoden päästä, jonkun olion ajanlaskua, voisin
muistella enkä muistaa mitään. Tämä päivä ja eilinen olisivat hukkuneet monien
samankaltaisten sekaan, minäkin ehkä ihan kokonaan.
Joka vuosi talvisen kaupungin yö tuoksuu samalta seurasta
riippumatta. Kevätaurinko tuntuu aina samalta, hymyilytti syystä tai ei. Joskus
parhaatkin ovat hukkuneet yhdeksi sellaisista päivistä, jotka ovat
kauneudestaan huolimatta kuin kaikki muutkin.
Tänään joku tuntuu ehkä kesän ensimmäiseltä perhoselta,
mutta en muistaisi sitäkään ensivuonna. Tai ainakin on hyvä luottaa muutokseen,
vaihtuvuuteen ja unohdukseen. Perhosen kuuluu kulkea kohtauksesta lepattaen
läpi.
Jotkut asiat on tarkoitettu, mutta mikään ei tarkoita niitä kestävinä
tai vakavina. Elämä on pelkkää alun ja lopun vaihtelua ja siinä välissä yritetään
pysyä karusellin kyydissä, leikki leikkinä eikä sellaista ole kuin aikuisten
oikeesti.
On helppo meloa virran mukaan ja heilutella ohi mennessään,
nauttia vedenpinnasta sormenpäillä. On helppo sanoa ollutta ja mennyttä,
käännyttäessä jo unohdettua.
Vaikkei linnunlaulu tai väärä risteys, niin virta ainakin
jää sadan vuoden päähän, jotain ajanlaskua.